Se ta­pah­tui huo­noim­mal­la mah­dol­li­sel­la het­kel­lä: Olin mat­kal­la yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten kiel­ten kuun­te­lu­ko­kee­seen. Oli ke­vät­tal­vi­nen aa­mu. Lä­hes­tyin tut­tua ris­teys­tä, jos­sa sat­tui ole­maan kor­kei­den han­kien vuok­si huo­noh­ko nä­ky­vyys. Kos­ka en ha­vain­nut ris­teyk­ses­sä maan­tiel­lä lii­ken­net­tä, kään­nyin sil­le tur­han va­ro­mat­to­mas­ti, mut­ta maan­tie­tä pit­kin­pä lä­hes­tyi­kin hen­ki­lö­au­to ko­vaa vauh­tia. Au­to ei kui­ten­kaan hi­das­ta­nut, vaan sen kul­jet­ta­ja teki pää­tök­sen läh­teä ohit­ta­maan edes­sään ma­te­le­vaa, hi­taas­ti kiih­dyt­tä­vää ajo­neu­voa. Mi­nua.

Kes­ken ohi­tuk­sen kul­jet­ta­ja me­net­ti liuk­kaal­la tiel­lä au­ton­sa hal­lin­nan ja suis­tui ojaan yli vas­tak­kai­sen kais­tan. Pöl­ly­ä­vä lu­mi­pil­vi peit­ti het­kek­si kai­ken si­sään­sä. Sy­dän hyp­pä­si kurk­kuun. Hä­vi­ä­vän het­ken mie­les­sä­ni vä­läh­ti, et­tä mi­nun on pak­ko jat­kaa mat­kaa, kun yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sis­ta ei voi jää­dä pois­kaan. Mut­ta heti sen jäl­keen jär­ki voit­ti ja py­säy­tin au­to­ni tien pos­keen. Kun lu­mi­pil­vi häl­ve­ni, näin au­ton ka­tol­laan maan­tien ojas­sa han­keen upon­nee­na. Kau­hu hii­pi sy­dä­meen: ei­hän vain ku­kaan kuol­lut? Het­ken ku­lut­tua au­ton kul­jet­ta­jan­puo­lei­nen ovi au­ke­ni ja siel­tä köm­pi ulos säi­käh­ty­nyt kes­ki-ikäi­nen mies. Ajat­te­lin hä­nen ole­van mi­nul­le vi­hai­nen. So­per­te­lin an­teek­si­pyyn­töä. Pai­kal­le py­säh­tyi pian mui­ta­kin au­to­ja. Joku soit­ti po­lii­sin pai­kal­le.

En­nen po­lii­sin saa­pu­mis­ta sain il­moi­tet­tua kou­lul­le, et­tä olen jou­tu­nut on­net­to­muu­teen ja en pää­se osal­lis­tu­maan kuun­te­lu­ko­kee­seen. Al­koi ta­pah­tu­neen sel­vit­te­ly. Olin jär­kyt­ty­nyt ja ah­dis­tu­nut. Pi­din it­se­ä­ni syyl­li­se­nä on­net­to­muu­teen.

Lu­em­me toi­si­naan uu­ti­sis­ta, kuin­ka lii­ken­ne­on­net­to­muu­den ai­heut­ta­nut au­to on pa­en­nut on­net­to­muus­pai­kal­ta. Pi­dän pa­ke­ne­mis­viet­tiä hy­vin al­ku­kan­tai­se­na, ref­lek­si­no­mai­se­na re­ak­ti­o­na pel­koon. Vä­läh­ti­hän se en­sik­si it­sel­lä­ni­kin vä­lit­tö­mäs­ti mie­leen on­net­to­muus­ti­lan­tees­sa.

Pa­ke­ne­mi­sen tar­ve liit­tyy mo­niin mui­hin­kin epä­mie­lui­siin, pai­nos­ta­viin tai uh­kaa­viin ti­lan­tei­siin. Mie­li käy tor­ju­maan epä­miel­lyt­tä­viä asi­oi­ta. Esi­mer­kik­si ah­dis­ta­vis­ta kes­kus­te­luis­ta, rii­ta­ti­lan­teis­ta tai muu­ten vain pai­nos­ta­vas­ta il­ma­pii­ris­tä voi pa­e­ta pois­tu­mal­la pai­kal­ta. Pa­e­ta voi myös ve­täy­ty­mäl­lä hen­ki­ses­ti kuo­reen­sa – sul­ke­mal­la kor­van­sa.

Syyl­lis­tä­mi­nen nos­tat­taa mil­tei kai­kis­sa ih­mi­sis­sä tor­jun­ta­re­ak­ti­on. Tun­tuu myös, et­tä ih­mi­set pa­ke­ne­vat, tor­ju­vat ja vas­tus­ta­vat syyl­li­syyt­tään kai­kil­la elä­män alu­eil­la. Vie­ri­te­tään vas­tuu­ta toi­saal­le, pois it­sel­tä – vika ei ole mi­nus­sa, vaan jos­sain muu­al­la: kas­vat­ta­jis­sa, esi­mie­his­sä, ka­ve­reis­sa, pe­ri­mäs­sä, elä­män­ti­lan­tees­sa, yli­pään­sä jos­sain muu­al­la, min­ne vas­tuun saa it­sel­tä vie­ri­tet­tyä.

Eri­tyi­ses­ti puhe syn­nis­tä, elä­mi­ses­tä Ju­ma­lan tah­don vas­tai­ses­ti, on tun­tu­nut ih­mi­sis­tä vas­ten­mie­li­sel­tä – ja on tun­tu­nut luul­ta­vas­ti kaut­ta ai­ko­jen. Jos ei us­ko Ju­ma­laan ja hä­nen il­moi­tuk­seen­sa, ih­mi­nen hel­pos­ti tor­juu pu­heen Ju­ma­lan tah­dos­ta ja luo oman mo­raa­li­kä­si­tyk­sen­sä. Sil­loin hän mää­rit­te­lee hy­vän ja pa­han tai oi­ke­an ja vää­rän sen mu­kaan, min­kä it­se kat­soo oi­ke­ak­si tai mikä tun­tuu hy­väl­tä.

Luo­mis­ker­to­muk­ses­sa ku­va­taan, kuin­ka ih­mi­nen ei oi­ke­as­ti it­se ky­ke­ne tie­tä­mään, mikä on hy­vää ja pa­haa, oi­ke­aa ja vää­rää. Juu­ri täl­lä käär­me kui­ten­kin hou­kut­te­li en­sim­mäis­tä ih­mis­pa­ria, Ee­vaa ja Aa­da­mia: ”Niin pian kuin te syöt­te sii­tä, tei­dän sil­män­ne avau­tu­vat ja teis­tä tu­lee Ju­ma­lan kal­tai­sia, niin et­tä tie­dät­te kai­ken, sekä hy­vän et­tä pa­han" (1. Moos. 3:5). Sii­hen­hän ih­mi­nen lan­ke­si.

Ta­jut­tu­aan syyl­li­syy­ten­sä Ju­ma­lan tah­don rik­ko­mi­seen he – pa­ke­ni­vat: ”Sil­loin mies ja nai­nen me­ni­vät Ju­ma­laa pii­loon puu­tar­han pui­den se­kaan" (1. Moos. 3:8). Kun Ju­ma­la tie­dus­te­li Aa­da­mil­ta asi­aa ja sel­vi­si, et­tä ih­mis­pa­ri oli ereh­ty­nyt syö­mään kiel­le­tyn puun he­del­mää, al­koi vas­tuun ja syyn vie­rit­tä­mi­nen toi­saal­le: mie­hel­tä nai­sel­le, nai­sel­ta käär­meel­le. Täl­lai­nen syyl­li­sen et­si­mi­nen it­sen­sä ul­ko­puo­lel­ta on lä­hel­lä mei­tä jo­kais­ta.

Ju­ma­la on il­moit­ta­nut tah­ton­sa sa­nas­saan, Raa­ma­tus­sa. Siel­tä löy­tyy ar­mah­ta­va vies­ti jo­kai­sel­le syn­ti­sel­le. Pyhä Hen­ki syn­nyt­tää evan­ke­liu­min sa­nan kuu­le­mi­sen kaut­ta us­kon.

Pa­laan vie­lä lu­ki­oai­kai­seen on­net­to­muus­ti­lan­tee­seen. Sain kui­ten­kin eri­tyis­jär­jes­te­lyil­lä teh­dä kuun­te­lu­ko­keen. Sain kuun­te­lu­ko­kees­ta kou­lu-ura­ni huo­noim­mat pis­teet, kun kes­kit­ty­mis­ky­ky oli so­kin jäl­keen ti­po­ties­sään.

On­net­to­muu­den jäl­keen pai­kal­lis­leh­den ot­si­kos­sa luki: ”Kär­ki­kol­mio unoh­tui, au­to ka­tol­leen.” Sel­vit­te­lim­me isä­ni ja on­net­to­muu­den toi­se­na osa­puo­le­na ol­leen mie­hen kans­sa ta­pah­tu­nut­ta ja to­te­sim­me, et­tei on­net­to­muus eh­kä yk­si­se­lit­tei­ses­ti ol­lut­kaan mi­nun vi­ka­ni, eh­dim­me­hän ajaa maan­tiel­lä pe­rä­tys­ten usei­ta sa­to­ja met­re­jä en­nen suis­tu­mis­ta ja suis­tu­mi­nen ta­pah­tui kau­ka­na ris­tey­sa­lu­eel­ta. Toi­saal­ta, jos oli­sin ol­lut it­se va­ro­vai­sem­pi, niin on­net­to­muut­ta ei oli­si tus­kin ol­len­kaan ta­pah­tu­nut. Se oli mi­nul­le­kin hyvä ope­tus lii­ken­ne­käyt­täy­ty­mi­ses­tä. Saim­me neu­vo­tel­tua so­pu­rat­kai­sun, joka kel­pa­si myös po­lii­sil­le.