Se tapahtui huonoimmalla mahdollisella hetkellä: Olin matkalla ylioppilaskirjoitusten kielten kuuntelukokeeseen. Oli kevättalvinen aamu. Lähestyin tuttua risteystä, jossa sattui olemaan korkeiden hankien vuoksi huonohko näkyvyys. Koska en havainnut risteyksessä maantiellä liikennettä, käännyin sille turhan varomattomasti, mutta maantietä pitkinpä lähestyikin henkilöauto kovaa vauhtia. Auto ei kuitenkaan hidastanut, vaan sen kuljettaja teki päätöksen lähteä ohittamaan edessään matelevaa, hitaasti kiihdyttävää ajoneuvoa. Minua.
Kesken ohituksen kuljettaja menetti liukkaalla tiellä autonsa hallinnan ja suistui ojaan yli vastakkaisen kaistan. Pöllyävä lumipilvi peitti hetkeksi kaiken sisäänsä. Sydän hyppäsi kurkkuun. Häviävän hetken mielessäni välähti, että minun on pakko jatkaa matkaa, kun ylioppilaskirjoituksista ei voi jäädä poiskaan. Mutta heti sen jälkeen järki voitti ja pysäytin autoni tien poskeen. Kun lumipilvi hälveni, näin auton katollaan maantien ojassa hankeen uponneena. Kauhu hiipi sydämeen: eihän vain kukaan kuollut? Hetken kuluttua auton kuljettajanpuoleinen ovi aukeni ja sieltä kömpi ulos säikähtynyt keski-ikäinen mies. Ajattelin hänen olevan minulle vihainen. Sopertelin anteeksipyyntöä. Paikalle pysähtyi pian muitakin autoja. Joku soitti poliisin paikalle.
Ennen poliisin saapumista sain ilmoitettua koululle, että olen joutunut onnettomuuteen ja en pääse osallistumaan kuuntelukokeeseen. Alkoi tapahtuneen selvittely. Olin järkyttynyt ja ahdistunut. Pidin itseäni syyllisenä onnettomuuteen.
Luemme toisinaan uutisista, kuinka liikenneonnettomuuden aiheuttanut auto on paennut onnettomuuspaikalta. Pidän pakenemisviettiä hyvin alkukantaisena, refleksinomaisena reaktiona pelkoon. Välähtihän se ensiksi itsellänikin välittömästi mieleen onnettomuustilanteessa.
Pakenemisen tarve liittyy moniin muihinkin epämieluisiin, painostaviin tai uhkaaviin tilanteisiin. Mieli käy torjumaan epämiellyttäviä asioita. Esimerkiksi ahdistavista keskusteluista, riitatilanteista tai muuten vain painostavasta ilmapiiristä voi paeta poistumalla paikalta. Paeta voi myös vetäytymällä henkisesti kuoreensa – sulkemalla korvansa.
Syyllistäminen nostattaa miltei kaikissa ihmisissä torjuntareaktion. Tuntuu myös, että ihmiset pakenevat, torjuvat ja vastustavat syyllisyyttään kaikilla elämän alueilla. Vieritetään vastuuta toisaalle, pois itseltä – vika ei ole minussa, vaan jossain muualla: kasvattajissa, esimiehissä, kavereissa, perimässä, elämäntilanteessa, ylipäänsä jossain muualla, minne vastuun saa itseltä vieritettyä.
Erityisesti puhe synnistä, elämisestä Jumalan tahdon vastaisesti, on tuntunut ihmisistä vastenmieliseltä – ja on tuntunut luultavasti kautta aikojen. Jos ei usko Jumalaan ja hänen ilmoitukseensa, ihminen helposti torjuu puheen Jumalan tahdosta ja luo oman moraalikäsityksensä. Silloin hän määrittelee hyvän ja pahan tai oikean ja väärän sen mukaan, minkä itse katsoo oikeaksi tai mikä tuntuu hyvältä.
Luomiskertomuksessa kuvataan, kuinka ihminen ei oikeasti itse kykene tietämään, mikä on hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Juuri tällä käärme kuitenkin houkutteli ensimmäistä ihmisparia, Eevaa ja Aadamia: ”Niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan" (1. Moos. 3:5). Siihenhän ihminen lankesi.
Tajuttuaan syyllisyytensä Jumalan tahdon rikkomiseen he – pakenivat: ”Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan" (1. Moos. 3:8). Kun Jumala tiedusteli Aadamilta asiaa ja selvisi, että ihmispari oli erehtynyt syömään kielletyn puun hedelmää, alkoi vastuun ja syyn vierittäminen toisaalle: mieheltä naiselle, naiselta käärmeelle. Tällainen syyllisen etsiminen itsensä ulkopuolelta on lähellä meitä jokaista.
Jumala on ilmoittanut tahtonsa sanassaan, Raamatussa. Sieltä löytyy armahtava viesti jokaiselle syntiselle. Pyhä Henki synnyttää evankeliumin sanan kuulemisen kautta uskon.
Palaan vielä lukioaikaiseen onnettomuustilanteeseen. Sain kuitenkin erityisjärjestelyillä tehdä kuuntelukokeen. Sain kuuntelukokeesta koulu-urani huonoimmat pisteet, kun keskittymiskyky oli sokin jälkeen tipotiessään.
Onnettomuuden jälkeen paikallislehden otsikossa luki: ”Kärkikolmio unohtui, auto katolleen.” Selvittelimme isäni ja onnettomuuden toisena osapuolena olleen miehen kanssa tapahtunutta ja totesimme, ettei onnettomuus ehkä yksiselitteisesti ollutkaan minun vikani, ehdimmehän ajaa maantiellä perätysten useita satoja metrejä ennen suistumista ja suistuminen tapahtui kaukana risteysalueelta. Toisaalta, jos olisin ollut itse varovaisempi, niin onnettomuutta ei olisi tuskin ollenkaan tapahtunut. Se oli minullekin hyvä opetus liikennekäyttäytymisestä. Saimme neuvoteltua sopuratkaisun, joka kelpasi myös poliisille.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys