Muistan hyvin hetken jolloin joulupukin mysteeri selvisi minulle. Se tapahtui puoliksi vahingossa: kiinnitin huomiota siihen, etteivät kaikki aikuiset miehet olleet paikalla joulupukin vierailun aikana. Kysäisin jälkikäteen ohimennen isältäni, sattuiko hän tietämään mitään joulupukin todellisesta henkilöllisyydestä. Isäni yritti hieman vaivaantuneena väistää kysymykseni. Soperteli jotain epämääräistä, jolloin epäilykseni heräsivät. Pian hänen täytyikin tunnustaa toimineensa itse pukkina. Olin tuolloin kuusivuotias.
Monesti myöhemminkin uskoni on romuttunut tosiasioiden paljastuessa. Muistan nuoruusvuosinani Lahden MM-hiihtojen dopingskandaalin horjuttaneen idealistista uskoani puhtaaseen ja jaloon urheiluun. Muistan myös useita tilanteita, joissa usko omaan osaamiseeni ja pärjäämiseeni on kokenut pahoja kolauksia. Ja muistan myös tilanteita, joissa hartaasti vaalimani unelmat ovat murskaantuneet. Näissä tilanteissa on ollut kyse uskomuksista, luuloista ja haaveista.
Ajattelen ja ymmärrän niin, että uskominen on toista kuin olettaminen, luuleminen tai tietäminen. Luulo ei ole tiedon väärti. Uskominen on asioiden totena pitämistä kuten tietäminenkin, mutta tietämisestä sen erottaa se, että uskomisensa kohdetta ei voi osoittaa eikä havainnollistaa todeksi.
Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä (Hepr. 11:1).
Kun ihminen todella uskoo asiaansa, häntä on liki mahdotonta käännyttää, vaikka tosiasiat osoittaisivat kuinka muuta. Niiden sijaan hän takertuu kaikkiin oljenkorsiin, jotka tarjoavat tukea hänen vallitsevalle käsitykselleen. Tuntuu siltä, että ihminen pelkää toisinaan totuuden kohtaamista, jopa pakenee. Ihmisen todellisuuskäsitys on usein niin vahva, ettei hän edes tiedosta uskovansa mihinkään – hän vain pitää asioita tosina.
Jokaisen ihmisen maailmankuva perustuu hänen henkilökohtaiseen näkemykseensä todellisuudesta, siis toisin sanoen uskoonsa todellisista asiaintiloista. Siihen hän sovittaa kaiken kokemansa ja havaitsemansa. Yleensä ihminen pyrkii etsimään tukea omille käsityksilleen. Viisautta on korjata ja muuttaa niitä tarvittaessa.
Mielestäni usko on välttämätön ominaisuus ihmiselle. Se on elämää edistävä ja ylläpitävä voima. Sen avulla saavutetaan asioita, sen avulla toteutetaan unelmia ja haaveita. Sen avulla ylitetään inhimillisen suorituskyvyn rajoja. Sen avulla tehdään mahdottomasta mahdollista. Kääntäen: jos usko loppuu, motivaatio katoaa ja silloin myös työstä ja ponnistelusta loppuu puhti.
* * *
Raamatussa puhutaan paljon uskomisesta. Oikeastaan koko Raamatun idea on siinä, että ihminen uskoo sen sanoman olevan totta – Jumalan sanaa ja erityistä ilmoitusta ihmisille. Sanoma pelastuksesta perustuu myös uskomiseen, eli sen totena pitämiseen.
Hän [vartija] vei heidät ulos ja kysyi: "Herrat! Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?" He [Paavali ja Silas] vastasivat: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi." (Ap. t. 16:30–31.)
Usko Herraan Jeesukseen. Siinä tiivistyy koko Raamatun ydinsanoma ja uskon perusviesti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Moni väittää uskovansa näin ja pitävänsä siten viestiä totena. Se ei yksin riitä. Oikea, elävä, Jumalalle kelpaava ”usko Herraan Jeesukseen” syntyy Pyhän Hengen synnyttämänä.
Elävä usko on ulkopuoliselta salattu kokemus. Siitä osattomat eivät ehkä ymmärrä, mikseivät uskovaiset voi pitää heitä uskonveljinään, vaikka he kuinka sitä haluaisivat, toivoisivat ja vakuuttaisivat uskovansa ”samalla tavalla”. Se saattaa ahdistaa ja jopa suututtaa.
Uskosta ei voi käydä kauppaa. Uskonveljeys ei synny myönnytyksiä tekemällä. Uskon lahjan saadakseen on tehtävä parannus, käännyttävä, kuten Kristus kehotti.
Elävän, Jumalalle kelpaavan uskon voi löytää ja saada vain Jumalan valtakunnasta saarnatun evankeliumin kautta. Tällöin Pyhä Henki synnyttää ihmisessä oikean uskon. Siinä jokainen uskovainen on aina valmis auttamaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys