Olet­ko kos­kaan ih­me­tel­lyt mitä so­vit­ta­ja te­kee mu­sii­kil­le? Mikä on hä­nen roo­lin­sa? Mu­siik­ki­ter­mi­nä so­vit­ta­mi­nen tar­koit­taa te­ok­sen muun­ta­mis­ta toi­sel­le ko­koon­pa­nol­le, ku­ten esi­mer­kik­si pi­a­no­kap­pa­leen muun­ta­mis­ta jou­sik­var­te­til­le so­pi­vak­si tai vaik­ka­pa yk­si­ää­ni­sen Sii­o­nin lau­lun muun­ta­mis­ta ne­li­ää­ni­sel­le kuo­rol­le so­pi­vak­si.

Toi­si­naan so­vit­ta­ja ha­lu­aa li­sä­tä so­vi­tuk­seen jo­tain omaa­kin mu­sii­kil­lis­ta sa­not­ta­vaa muun­te­le­mal­la tai li­sää­mäl­lä mu­siik­kia, jos­kus jopa niin pal­jon, et­tä al­ku­pe­räi­nen teos on hä­din tus­kin tun­nis­tet­ta­vis­sa. So­vit­ta­mal­la voi­daan siis ri­kas­taa ja mo­ni­puo­lis­taa mu­siik­kia. Näin eh­kä alun­pe­rin yk­sin­ker­tai­nen ja vaa­ti­ma­ton sä­vel­mä voi saa­da li­sää ulot­tu­vuuk­sia.

Use­at sä­vel­tä­jät ovat hyö­dyn­tä­neet mu­sii­kin muun­te­lua te­ok­sis­saan. Sii­tä on ke­hit­ty­nyt ai­van oma te­os­muo­ton­sa­kin: tee­ma ja va­ri­aa­ti­ot. Aluk­si al­ku­pe­räi­nen tee­ma soi­te­taan muun­te­le­mat­to­ma­na. Tee­ma­na voi ol­la vaik­ka­pa ai­van tut­tu lau­lu­sä­vel­mä soin­tu­jen tu­ke­ma­na. Sen jäl­keen seu­raa muun­nel­ma­o­sia (va­ri­aa­ti­ot) yk­si toi­sen­sa jäl­keen al­ku­pe­räis­tä sä­vel­mää eri ta­voin muun­nel­len. Sen myö­tä tee­ma näyt­täy­tyy joka muun­nel­man koh­dal­la uu­des­sa va­los­sa ja ikään kuin ri­kas­tuu vä­hi­tel­len.

It­sel­le­ni yk­si voi­mak­kaim­mis­ta mu­siik­ki­ko­ke­muk­sis­ta on ol­lut sak­sa­lai­sen Jo­hann Se­bas­ti­an Bac­hin (1685–1750) sä­vel­tä­mä Gold­berg-muun­nel­mat Glenn Goul­din soit­ta­ma­na. Tee­ma­na on Bac­hin it­sen­sä sä­vel­tä­mä rau­hal­li­nen ja lem­peä Aria. Pit­kä teos ete­nee tee­maa mo­ni­puo­li­ses­ti ja tai­ta­vas­ti Ari­aa muun­nel­len: seu­raa hi­tai­ta ja no­pei­ta osia, seu­raa tyy­niä ja myrs­kyi­siä osia ja seu­raa sekä hel­pos­ti et­tä vai­ke­as­ti ym­mär­ret­tä­viä osia. On­pa Bach hok­san­nut vie­lä li­sä­tä lop­pu­puo­lel­le oman ai­kan­sa har­mit­to­man ”kan­san­lau­lu­ral­lin­kin”, joka so­pii mu­sii­kil­li­ses­ti hy­vin yh­teen tee­man kans­sa. Tun­tuu ai­van, et­tä vii­mei­seen muun­nel­maan pääs­tä­es­sä tee­mas­ta on am­men­net­tu ulos ai­van kaik­ki mah­dol­li­nen.

Mut­ta te­os­pa ei vie­lä pää­ty­kään vii­mei­seen muun­nel­maan. Kai­ken jäl­keen seu­raa vie­lä alun tee­ma (Aria) sel­lai­se­naan, muun­te­le­mat­to­ma­na. Teos siis al­kaa ja sul­keu­tuu sa­moi­hin sä­ve­liin ikään kuin vä­lit­tä­mät­tä sii­tä, mitä kaik­kea vä­lil­lä on ta­pah­tu­nut. Se on tai­teel­li­ses­ti vai­kut­ta­va ja pu­hut­te­le­va ko­ke­mus, jopa tyh­jen­tä­vä. Pi­a­nis­ti Glenn Gould vie­lä ai­van ko­ros­taa tätä ly­säh­tä­mäl­lä ko­koon soi­tet­tu­aan vii­mei­sen sä­ve­len.

Vaik­ka Gold­berg-muun­nel­mil­la ei ole­kaan var­si­nais­ta hen­gel­lis­tä vai­ku­tin­ta, mi­nul­le syn­tyy sii­tä voi­ma­kas miel­leyh­ty­mä ko­ko­nai­sen ih­mi­se­lä­män kaa­reen sen kaik­ki­ne rik­kauk­si­neen. Ai­van sel­lai­seen kuin Raa­ma­tun Jo­bil­la oli. Jo­bin ker­to­mus­han al­kaa ja päät­tyy sii­hen, kuin­ka Jo­bil­la on elä­mäs­sä kaik­ki hy­vin. Alun ja lo­pun vä­lil­lä ta­pah­tuu jo­tain sel­lais­ta, jota in­hi­mil­li­nen ym­mär­rys ky­ke­nee tus­kin kä­sit­te­le­mään – Job saa ko­kea kaik­kein pa­him­mat ku­vi­tel­ta­vat kär­si­myk­set ja ko­et­te­le­muk­set. Alun ja lo­pun vä­lil­lä on kui­ten­kin se ero, et­tä ”Her­ra siu­na­si Jo­bin elä­män lop­pu­a­jan vie­lä run­saam­min kuin oli siu­nan­nut sen al­ku­a­jat”. Job sai­kin kuol­la ”kor­ke­as­sa iäs­sä ja elä­mäs­tä kyl­län­sä saa­nee­na”.

Näin on ih­mi­se­lä­mä­kin: me tu­lem­me ja läh­dem­me tääl­tä alas­to­mi­na. Tu­loa ja läh­töä erot­taa kui­ten­kin se, et­tä läh­dem­me tääl­tä sit­ten­kin rik­kaam­pi­na kuin tän­ne tul­les­sam­me. Se rik­kaus on ko­et­tu ih­mi­se­lä­män täy­del­li­nen kir­jo. Elä­män lah­ja.