Opis­ke­lu­ai­koi­na­ni toi­min erää­nä ke­sä­nä var­ti­o­liik­kees­sä var­ti­ja­na. Ta­voit­tee­na oli an­sai­ta mah­dol­li­sim­man pal­jon ra­haa tal­ven va­ral­le. Var­ti­jan vuo­ro­töis­sä palk­kaan sai hel­pos­ti eri­lai­sia li­siä, niin­pä töi­tä tuli hel­pos­ti ah­neh­dit­tua, var­sin­kin kun vie­raal­la paik­ka­kun­nal­la ei ol­lut tar­jol­la niin pal­jon muu­ta va­paa-ajan toi­min­taa.

Tuli teh­tyä li­sä­tun­te­ja, tuli otet­tua töi­tä sään­tö­mää­räi­sil­le va­paa­päi­vil­le ja vii­kon­lo­puil­le. Eri­tyi­ses­ti sun­nun­tait oli­vat tuot­toi­sia, kun nii­hin kuu­lui au­to­maat­ti­ses­ti 100%:n sun­nun­tai­li­sä.Se tar­koit­ti kak­sin­ker­tais­ta palk­kaa. Jos sii­hen on­nis­tui kyt­ke­mään vie­lä mui­ta yli­työ- tai li­sä­työ­ker­toi­mia, niin ne oli­vat ra­hak­kai­ta työ­päi­viä ne!

"Muis­ta py­hit­tää le­po­päi­vä. Kuu­te­na päi­vä­nä tee työ­tä ja hoi­da kaik­kia teh­tä­vi­ä­si mut­ta seit­se­mäs päi­vä on Her­ran, si­nun Ju­ma­la­si, sa­pat­ti. Sil­loin et saa teh­dä mi­tään työ­tä." (2. Moos. 20:8–10.)

Ajat­te­lin, et­tä työ­nan­ta­jan osoit­ta­mat vel­voit­teet täy­tyy tun­nol­li­ses­ti hoi­taa – oli­vat­pa työt mer­kit­ty mil­le päi­väl­le ta­han­sa, vaik­ka sun­nun­tail­le. Enim­mäk­seen te­ke­mä­ni sun­nun­tai­työt oli­vat kui­ten­kin täy­sin va­paa­eh­toi­sia. Yri­tin se­lit­tää it­sel­le­ni myös nii­tä työ­nan­ta­jan osoit­ta­mik­si vel­voit­teik­si, mut­ta tun­sin poh­jim­mil­ta­ni syyl­li­syyt­tä lu­pau­tu­es­sa­ni nii­hin.

"Kuu­te­na päi­vä­nä Her­ra teki tai­vaan ja maan ja me­ren ja kai­ken, mitä niis­sä on, mut­ta seit­se­män­nen päi­vän hän le­pä­si. Sen vuok­si Her­ra siu­na­si le­po­päi­vän ja py­hit­ti sen." (2. Moos. 20:11.)

Nuo­re­na, kun vir­taa riit­ti, le­po­päi­vä saat­toi tun­tua lä­hin­nä ra­joit­teel­ta, ei­kä sen tuo­maa siu­naus­ta oi­kein ym­mär­tä­nyt. Le­von mer­ki­tys – ja siu­naus – ei avau­tu­nut sil­loin ku­ten ny­kyi­sin. Suh­tau­dun ny­ky­ään le­po­päi­vään tyys­tin päin­vas­toin: yrit­tä­jä­nä, kun pai­ne työn­te­koon on ym­pä­ri­vuo­ti­nen ja -vuo­ro­kau­ti­nen, le­po­päi­vä tun­tuu lä­hin­nä va­paut­ta­val­ta kei­taal­ta. Sään­nöl­li­ses­ti tois­tu­va mah­dol­li­suus le­poon ja rau­hoit­tu­mi­seen on tar­peen, jopa ai­van vält­tä­mä­tön. On tun­ne, et­tä saa oi­kein lu­van kans­sa py­sy­tel­lä eros­sa työs­tä. Saa ol­la ai­van ko­ko­naan edes ajat­te­le­mat­ta sitä, kui­ten­kin tie­tä­en sen, et­tei tule me­net­tä­mään mi­tään, vaik­kei raa­tai­si­kaan kel­lon ym­pä­ri it­se­än­sä uu­vuk­siin (Sa­nanl. 10:22).

"Kuu­te­na päi­vä­nä vii­kos­sa teh­tä­köön työ­tä, mut­ta seit­se­mäs päi­vä on sa­pat­ti, le­po­päi­vä, pyhä ko­kous­päi­vä. Sil­loin et­te saa teh­dä mi­tään työ­tä, sil­lä sen päi­vän tu­lee ol­la Her­ran sa­pat­ti, mis­sä sit­ten asut­te­kin.” (3. Moos. 23:3.)

Le­po­päi­vää ei kui­ten­kaan ole tar­koi­tet­tu or­jal­li­sen tark­kai­lun päi­väk­si vaan le­poa ja vir­kis­ty­mis­tä var­ten (Mark. 2:27). Us­kon, et­tä Ju­ma­la il­moit­taa ih­mi­sil­le kym­me­nen käs­kyn lais­saan luon­nol­li­sen suh­teen työn ja le­von mää­räl­le. Vii­koit­tai­nen le­po­päi­vä, ku­ten muut­kin py­hä­päi­vät joh­dat­ta­vat ih­mi­sen sy­ven­ty­mään Ju­ma­lan sa­naan. Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­nen py­hit­tää le­po­päi­vän, erot­taa sen ar­jes­ta. Näin us­kon ja ajat­te­len.