äi­ti ja lap­si kau­pas­sa. Lap­si anoo kark­kia. äi­ti ei re­a­goi. Lap­si vaa­tii ko­vem­min ja al­kaa ää­nek­kään man­ku­mi­sen. äi­ti hys­syt­te­lee ja yrit­tää kiin­nit­tää lap­sen huo­mi­on toi­saal­le. Lap­si ko­rot­taa yhä ään­tään, huu­taa ja me­net­tää lo­pul­ta ko­ko­naan malt­tin­sa. Enää mis­tään äi­din suos­tut­te­lus­ta, uh­kai­lus­ta tai jär­ki­pu­hees­ta ei ole apua. Sää­li­vät kat­seet seu­raa­vat no­los­tu­neen äi­din ja kar­ju­van lap­sen kii­reis­tä pois­tu­mis­ta kau­pas­ta.

Näy­tel­mä lie­nee useim­mil­le tut­tu, jos ei hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti ko­et­tu­na, niin ai­na­kin si­vus­ta seu­rat­tu­na. Vaik­ka niin luon­nol­li­nen ja jo­ka­päi­väi­nen, mut­ta sil­ti kiu­sal­li­nen ja vai­vaan­nut­ta­va. On­nek­si tuol­lai­nen lap­sen voi­ma­kas tapa il­mais­ta it­se­ään haih­tuu ja hä­vi­ää ih­mi­ses­tä iän ja si­vis­tyk­sen kart­tu­es­sa. Vai hä­vi­ää­kö sit­ten­kään?

”Mikä mei­tä ih­mi­siä vai­vaa?” Tämä ky­sy­mys tun­tuu nou­se­van esil­le tä­män täs­tä. Ky­sy­mys hei­jas­te­lee ah­dis­tus­ta ja epä­tie­toi­suut­ta sii­tä, mik­si si­vis­ty­nees­sä yh­teis­kun­nas­sa ja kult­tuu­ri­pii­ris­sä esiin­tyy yhä hal­lit­se­ma­ton­ta vi­han­pi­toa ja ter­ro­ria – eh­kä jopa ene­ne­vis­sä mää­rin. Mi­tä­töin­tiä, syyt­te­lyä, vi­noi­lua, pilk­kaa­mis­ta, jopa uh­kai­lua ja vä­ki­val­lan­te­ko­ja. Kiel­tä­mät­tä tun­tuu sil­tä, et­tä ylei­nen il­ma­pii­ri sekä kes­kus­te­lun sävy ovat huo­mat­ta­vas­ti ki­ris­ty­neet.

Vä­hem­mis­tö­jen oi­keu­det, tasa-ar­vo­ky­sy­myk­set, maa­han­muut­to ja eri­tyi­ses­ti pa­ko­laisk­rii­si, ta­lou­del­li­sen hy­vin­voin­nin epä­ta­sai­nen ja­kau­tu­mi­nen ja mo­net muut ar­voi­hin liit­ty­vät ky­sy­myk­set ja­ka­vat mie­li­pi­tei­tä niin, et­tei yh­tei­sym­mär­ryk­sen löy­ty­mi­ses­tä tun­nu ole­van toi­vo­a­kaan. Usein tun­tuu sil­tä, et­tä eri kan­taa edus­ta­vat ih­mi­set ei­vät edes ha­lua yrit­tää ym­mär­tää toi­si­aan. Mik­si? Ei­kö li­sään­ty­neen tie­don, si­vis­tyk­sen ja asen­tei­den avar­tu­mi­sen pi­täi­si li­sä­tä su­vait­se­vai­suut­ta ja eri­lai­suu­den sie­toa? Luu­li­si, mut­ta näin ei tai­da ol­la.

Vai­kut­taa sil­tä, et­tä yh­teis­kun­ta on ke­hit­ty­nyt vä­hi­tel­len sii­hen suun­taan, et­tä ih­mi­set ovat eriy­ty­mäs­sä toi­sis­taan. Näin muo­dos­tuu ”kup­lia”, jois­sa sa­man­mie­li­set ja -hen­ki­set ih­mi­set ovat kans­sa­käy­mi­sis­sä kes­ke­nään ja ja­ka­vat myös yh­tei­sen to­del­li­suus­kä­si­tyk­sen, mut­ta sa­mal­la kup­lien vä­li­nen etäi­syys kas­vaa. Pian ih­mi­set ei­vät enää ym­mär­rä toi­si­aan, ei­vät­kä voi ta­voit­taa toi­ses­sa kup­las­sa val­lit­se­vaa ajat­te­lua, pu­het­ta ei­kä to­del­li­suus­kä­si­tys­tä. Kui­ten­kin eri­lais­ten ih­mis­ten pi­täi­si ky­e­tä kom­mu­ni­koi­maa­an ja elä­mään yh­des­sä ja kun­ni­oit­taa toi­si­aan.

On­ko niin, et­tä kun ei voi ym­mär­tää tois­ta, on help­po rat­kai­su sul­kea kor­vat tä­män pu­heel­ta? Eh­kä jopa pyr­kiä mi­tä­töi­mään ja vai­en­ta­maan toi­nen eri­lai­sin kei­noin. Ih­mi­sel­lä on kui­ten­kin pe­rus­tar­ve tul­la kuul­luk­si. El­lei tämä to­teu­du, ää­nen­pai­not ko­ve­ne­vat. Jos ei edel­len­kään tule kuul­luk­si, uh­kauk­set saat­ta­vat muut­tua jopa vä­ki­val­lan­te­oik­si.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa muis­tu­te­taan: "Teil­le on ope­tet­tu: 'Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si ja vi­haa vi­ha­mies­tä­si.' Mut­ta minä sa­non teil­le: ra­kas­ta­kaa vi­ha­mie­hi­än­ne ja ru­koil­kaa vai­noo­jien­ne puo­les­ta, jot­ta oli­sit­te tai­vaal­li­sen Isän­ne lap­sia." (Matt. 5: 43–45.)

Vaik­ka toi­sel­la ih­mi­sel­lä oli­si kuin­ka är­syt­tä­vän tai vas­ten­mie­li­sen tun­tui­nen vies­ti, hä­nel­tä ei kan­na­ta sul­kea kor­vi­aan. Kun käy­dään avoi­meen kes­kus­te­luun ja et­si­tään yh­tei­sym­mär­rys­tä ja yh­teis­työ­mah­dol­li­suuk­sia, niin ne häm­mäs­tyt­tä­vän usein löy­ty­vät, ja ki­ris­ty­nyt ti­lan­ne pää­se rau­hoit­tu­maan. Sa­mal­la yleen­sä pal­jas­tuu se, et­tä ris­ti­rii­tai­set aja­tuk­set ei­vät ole lain­kaan niin kär­jis­ty­nei­tä, kuin mil­tä ne en­sin vai­kut­ti­vat. Paa­va­li­kin ke­hot­taa ta­voit­te­le­maan so­pua ris­ti­rii­tai­suuk­sis­ta huo­li­mat­ta: Pi­tä­kää huol­ta, et­tä tu­let­te toi­meen kes­ke­nän­ne, an­ta­kaa an­teek­si toi­sil­len­ne, vaik­ka teil­lä oli­si­kin moit­ti­mi­sen ai­het­ta. Niin kuin Her­ra on an­ta­nut teil­le an­teek­si, niin an­ta­kaa te­kin. (Kol. 3:13.)

Pa­laan vie­lä alus­sa ker­to­maa­ni kaup­pa­ti­lan­tee­seen. Pois­tut­tu­aan kau­pas­ta äi­ti ha­keu­tuu huu­ta­van lap­sen­sa kans­sa park­ki­pai­kal­la odot­ta­vaan au­toon. Mo­nen­lai­set aja­tuk­set ris­tei­le­vät äi­din pääs­sä, mut­ta hän malt­taa mie­len­sä – päät­tää odot­taa ja an­taa lap­sen rau­hoit­tua. Vä­hi­tel­len it­ku ta­ka­pen­kil­lä lai­me­nee nyyh­ky­tyk­sek­si, sit­ten kuu­luu va­pi­se­val­la ää­nel­lä lau­sut­tu "äi­ti". Lap­si kai­paa loh­du­tus­ta. Mo­lem­pien mie­let ovat su­la­neet et­si­mään so­pua ja yh­tei­sym­mär­rys­tä.