Teinivuosina eräs luokkatovereistani kysäisi kerran minulta: ”Mitä te (lestadiolaiset) oikein voitte harrastaa, kun kaikki mukavat asiat tuntuvat olevan teiltä kiellettyjä?” Häkellyin aluksi, sillä uskoin aavistavani mitä hän kysymyksellään haki, mutta hetken pohdittuani ryhdyin luettelemaan asioita joita itse harrastin, tai jotka minua muutoin kiinnostivat. Vaikka lista taisi jäädä kokonaiskuvaa ajatellen aika vajaaksi, niin vastaus tuntui tyydyttävän häntä. ”No, onhan niitä tosiaan mahdollisuuksia” hän totesi, ja keskustelu aiheesta tyrehtyi.
En kokenut silloin, enkä nytkään, erityisesti kaipaavani elämääni niitä asioita, joita uskoin koulukaverini kysyessään ajatelleen. Erottautuminen ikätovereideni elämäntavoista oli kokemuksena lopulta paljon vaikeampaa – erottautumisesta johtuva toiseuden kokeminen. Olisi päässyt tietyllä tavoin helpommalla kulkemalla heidän mukanaan ja osallistumalla heidän menoihinsa. Huomiota herättämättä. Poisjättäytymällä saatoin saada myös heidät arvioimaan omaa toimintaansa. En sitäkään voi kiistää, ettenkö toisinaan olisi tuntenut kiusausta lähteä mukaan!
Vielä tuntuu ihmisillä olevan jonkinlainen käsitys korkeamoraalisesta ja kunnollisesta elämästä tässä moniarvoisessa ja yksilönvapautta tavoittelevassa ajassa. Kristillisistä perusarvoista puhutaan julkisuudessa paljolti taantumuksellisina, holhoavina ja jopa ihmisluonnolle mahdottomilta noudattaa. Toisinaan olen kuullut uskovaisten elämää kommentoitavan varsin arvostavaankin sävyyn, mutta todettavan heti perään, ettei kommentoijasta itsestään olisi siihen ”tylsään ja ilottomaan” elämään. Elämästä täytyisi ehtiä saada irti enemmän iloa ja kokemuksia. Nuoruus sekä elämän ja aistien huuma ovat arvossaan.
Malakian kirjassa kysytään: "Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään, palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme" (Mal. 3:14)? Paavali antaa mielestäni hyvän vastauksen: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä” (1. Kor. 15:19). Näinkin se on.
Jos ajattelee, että kuolemanjälkeistä elämää ei olekaan ja ihmisen tietoisuus vain sammuu kuoleman hetkellä, niin silloinhan elämästä on nautittava tässä ja nyt, kun vielä ehtii. Muuta mahdollisuutta ei tällöin näytä olevan eikä tulevan, ja se, joka on paremman toivossa pidättäytynyt kaikesta kiehtovasta ja mukavasta elämässään, voi vain syyttää itseään.
Onko usko siis suuri riskisijoitus, kun todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä ei ole? Sama kysymys vaivasi Pietaria, kun hän kysyi Jeesukselta: "Entä me? – – Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" (Matt. 19:27.) Jeesus vastasi: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa” (Matt. 19:28).
Riittäneekö tämä vielä vakuuttamaan sinua riskinoton kannattavuudesta, mutta Jeesus ei päättänytkään vastaustaan tähän, vaan jatkoi: ”Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.” Jeesus lupaa todella, että uskovainen ihminen saa myös satakertaisen siunauksen tässä ajassa, valitsemalla oman mielensä mukaisen elämän sijaan Jumalan tahdon mukaisen elämän, mutta tärkeimpänä: perii lisäksi iankaikkisen elämän. Samoin Siionin laulussakin iloitaan: ”Niin kaksin verroin saimme me, elämän sekä taivaan” (Sl 65:6).
Jumalan sana kertoo, mikä on tarpeellista ja hyväksi ihmiselle. Usko antaa halun elää Jumalan tahdon mukaan, mikä tuottaa ihmiselle syvää onnea, mielenrauhaa ja luottamusta siihen, että Herra pitää huolen omistaan joka päivä. Olen kokenut, että Jumalan tahdon mukaan eläminen tuo elämään ystäviä, turvallisuutta ja pitää yllä toivon. Jumalan sanan äärellä ollaan iankaikkisen viisauden lähteillä.
Minua on puhutellut usein Raamatun kertomus Danielista ja hänen ystävistään, jotka kieltäytyivät kuninkaan herkuista ja viineistä. Niiden sijaan he pyysivät saada syödä terveellisiä kasviksia ja juoda vettä. Lopputulos oli se, että kymmenen päivän koejakson jälkeen he näyttivät paljon terveemmiltä kuin ne pojat, jotka olivat saaneet ruokansa kuninkaan pöydästä (Dan. 1:8–15).
Psalmi 37 kuvaa kauniisti, millaista siunausta usko tuo ihmisen elämään:
Luota Herraan ja tee hyvää, niin saat asua maassasi, turvallisilla laidunmailla. Saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo. Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen!
Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan.
Herra pitää huolen omiensa jokaisesta päivästä, eikä heidän perintöosansa koskaan häviä. He eivät kärsi puutetta kovinakaan aikoina, nälän päivinä heillä on kyllin syötävää.
Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä aina.
Kannattaa uskoa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys