Eri ai­ka­kau­sia luon­neh­di­taan eri­lai­sin kä­sit­tein. Var­sin­kin tai­det­ta ja fi­lo­so­fi­aa, mut­ta voi­daan niil­lä mää­ri­tel­lä kult­tuu­ria laa­jem­min­kin. Po­li­tiik­kaa­kin.

Mo­der­nia ai­ka­kaut­ta seu­ra­si post­mo­der­ni ai­ka – jota vie­lä­kin to­sin eläm­me – mut­ta ny­kyi­sin pu­hu­taan myös ikään kuin sitä seu­raa­vas­ta ”to­tuu­den jäl­kei­ses­tä ajas­ta”. Se mer­kit­see yleis­tet­ty­nä sitä, et­tä jul­ki­suut­ta, po­liit­tis­ta kes­kus­te­lua ja uu­ti­soin­tia oh­jaa­vat tun­ne­poh­jai­set re­ak­ti­ot to­si­a­si­oi­den eli fak­to­jen si­jaan.

Ai­em­min me­di­ail­mas­toa hal­lit­si­vat toi­mit­ta­jat leh­dis­tös­sä, ra­di­os­sa, te­le­vi­si­os­sa. Me­dia-alan am­mat­ti­lai­set. Nyt mil­tei ke­nen ta­han­sa on mah­dol­lis­ta tuot­taa ja ja­kaa in­ter­ne­tis­sä vas­taa­vaa si­säl­töä, juu­ri ke­nen­kään val­vo­mat­ta ja sää­te­le­mät­tä. Mo­nis­sa niin kut­su­tuis­sa vaih­to­eh­toi­sis­sa me­di­ois­sa on­kin usein hy­vin kan­taa­ot­ta­vaa ja asen­teel­lis­ta si­säl­töä.

Toki am­mat­ti­toi­mit­ta­jat­kin hei­jas­ta­vat, ja ovat ai­na hei­jas­ta­neet, omia asen­tei­taan ja ar­vo­maa­il­maan­sa tuot­ta­mas­saan si­säl­lös­sä, vaik­ka eten­kin uu­tis­ju­tuis­sa tu­li­si pyr­kiä puo­lu­eet­to­maan ha­vain­noin­tiin ja ra­por­toin­tiin. Ajat­te­len, et­tä ny­kyi­sin toi­mit­ta­jien oma nä­kö­kul­ma tai asen­teet tu­le­vat ju­tuis­sa yhä use­am­min esil­le, ei­kä nii­tä vält­tä­mät­tä edes yri­te­tä häi­vyt­tää. Näin py­ri­tään vai­kut­ta­maan lu­ki­joi­den ajat­te­luun.

Mie­les­tä­ni tämä nä­kyy myös sii­nä, mi­ten me­dia suh­tau­tuu eri ta­val­la ajat­te­le­viin ih­mi­siin. Vä­lil­lä uu­ti­sia ja ar­tik­ke­lei­ta lu­kies­sa tai jul­ki­sia kes­kus­te­lu­ja seu­ra­tes­sa tu­lee ai­van ah­dis­tu­nut olo, kun joku jul­ki­suu­den hen­ki­lö näyt­tää jou­tu­van me­di­an ajo­jah­din uh­rik­si. Sa­no­mi­sia tul­ki­taan pa­han­suo­vas­ti ja suo­ras­taan ta­hal­laan kä­si­te­tään vää­rin. Ja on käy­nyt niin­kin, et­tei uh­ril­le ole edes an­net­tu mah­dol­li­suut­ta puo­lus­tau­tua, oi­kais­ta vää­rin­kä­si­tyk­siä ja ker­toa omaa nä­ke­mys­tään. Sel­lai­nen tun­tuu to­del­la epä­oi­keu­den­mu­kai­sel­ta ja rak­kau­det­to­mal­ta.

Mikä on to­tuus? Ei­kö to­tuus ole sitä, mi­ten ”asi­at oi­ke­as­ti ovat”? On­ko puh­das­ta to­tuut­ta edes ole­mas­sa, vai on­ko se ai­na suh­teel­lis­ta – si­säl­tä­en kun­kin ih­mi­sen yk­si­löl­li­sen nä­kö­kul­man asi­ain ti­laan? Ym­mär­tääk­se­ni kou­lu­maa­il­mas­sa ope­te­taan ny­kyi­sin mie­lel­lään ajat­te­lua, et­tä ”us­ko­kaa nii­tä, jot­ka et­si­vät to­tuut­ta, epäil­kää nii­tä, jot­ka ovat sen löy­tä­neet” (André Gide).

Niin – on­ko elä­mä siis lo­pu­ton­ta to­tuu­den ja tie­don et­si­mis­tä? Ikään kuin lo­pu­ton ke­hi­tysp­ro­ses­si, joka päät­tyy ja täy­den­tyy vas­ta kuo­le­man het­kel­lä? Jou­dum­me­ko vain nos­ta­maan kä­det pys­tyyn ja to­te­a­maan, et­tä asi­oil­la ei ole yh­tä ai­no­aa to­del­lis­ta ja oi­ke­aa ti­laa, vaan jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on oma yk­si­tyi­nen to­tuu­ten­sa, jota täy­tyy kun­ni­oit­taa ai­nut­ker­tai­se­na? On­ko niin, et­tä voim­me vain ver­tail­la nä­ke­myk­si­äm­me to­tuu­des­ta tois­ten ih­mis­ten kans­sa – ja mah­dol­li­ses­ti ot­taa heil­tä vai­kut­tei­ta, jos niin hy­väk­si nä­em­me?

Mitä Raa­mat­tu opet­taa to­tuu­des­ta? Se opet­taa, et­tä ”Ju­ma­lan laki on to­tuus” (Ps. 119:142), ”to­tuus on Ju­ma­lan sa­nan pe­rus­ta” (Ps. 119:160), ”Ju­ma­la it­se on to­tuus” (Joh. 7:28) ja ”Jee­sus on to­tuus” (Joh. 14:6). Sen voi vie­lä ym­mär­tää, et­tä laki tai käs­kyt pal­jas­ta­vat to­tuu­den, mut­ta kuin­ka hen­ki­lö tai hen­ki voi ol­la to­tuus – asi­ain to­del­li­nen ja oi­kea tila?

To­tuus on yh­tääl­tä se, siis ”asi­ain to­del­li­nen, muut­tu­ma­ton ja oi­kea tila”, et­tä ih­mi­set on tar­koi­tet­tu elä­mään Ju­ma­lan lain mu­kai­ses­ti, sil­lä se on oi­kein ja hy­väk­si ih­mi­sel­le. Ju­ma­lan laki vii­toit­taa tien oi­ke­aan elä­mään, mut­ta va­li­tet­ta­vas­ti ku­kaan ih­mi­nen ei pys­ty elä­mään sen mu­kai­ses­ti. Ei par­haal­la tah­dol­la­kaan.

Ajat­te­len, et­tä Jee­sus on to­tuus, kos­ka hän oli Ju­ma­lan Poi­ka ja ih­mi­nen, joka ai­no­a­na täyt­ti kaik­ki Ju­ma­lan käs­kyt ja lain (Matt. 5:17). Ai­no­as­taan hä­nen yh­tey­des­sään on tie pe­las­tuk­seen. Hän oli täyn­nä to­tuut­ta, mut­ta sen li­säk­si myös täyn­nä ar­moa (Joh.1:14). Ja ar­moa tar­vit­see jo­kai­nen, sil­lä ku­kaan muu ei pys­ty nou­dat­ta­maan Ju­ma­lan la­kia. On sa­no­mat­to­man loh­dul­lis­ta, et­tä meil­le syn­ti­sil­le ih­mi­sil­le tar­jo­taan Ju­ma­lan ar­moa. Kel­paam­me Ju­ma­lal­le, kun us­kol­la tur­vau­dum­me Jee­suk­sen pe­las­tus­työ­hön. Sil­loin eläm­me to­tuu­des­sa (2. Joh. 1:4).