Is­tun soh­val­la ja hys­sy­tän pie­nim­mäis­tä kär­ryi­hin yö­u­nil­le. Kak­si muu­ta jo nuk­ku­vat omis­sa sän­gyis­sään. Mies on har­ras­tuk­ses­saan. Mi­nul­la on siis tie­dos­sa ihan omaa ai­kaa.

Odot­ta­es­sa­ni näi­tä omia het­kiä mie­lee­ni tu­lee mo­nia asi­oi­ta, joi­ta sit­ten ha­lu­ai­sin teh­dä. Kui­ten­kin huo­maan, et­tä useim­mi­ten en saa­kaan aloi­tet­tua niis­tä mi­tään. Is­tun vain. Jos­kus se har­mit­taa, et­tei jak­sa­kaan edes tart­tua suk­ka­puik­koi­hin.

Usein kui­ten­kin pu­he­lin kuin lii­mau­tuu kä­tee­ni. Se­lai­len Ins­tag­ra­mia tai luen blo­ge­ja. Jos­kus lai­tan jol­le­kin ys­tä­väl­le­ni vies­tiä: "Mitä kuu­luu?" Päi­vi­sin vies­ti jää usein lait­ta­mat­ta vaik­ka mie­les­sä kä­vi­si.

En voi tie­tää ys­tä­vä­ni kuu­lu­mi­sia Ins­tag­ra­min ku­vien pe­rus­teel­la. Mo­nil­la kun on ta­pa­na tal­len­taa sin­ne vain ne elä­män ilon ja on­nen­het­ket. Ja on myös mu­ka­va vaih­taa kuu­lu­mi­sia hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti ei­kä ai­no­as­taan so­men kaut­ta.

It­sel­le­ni Ins­tag­ram on päi­vä­kir­ja, jon­ne tal­len­nan elä­mä­ni au­rin­gon­sä­tei­tä mut­ta myös nii­tä myrs­ky­jä ja elä­män var­jo­puo­lia. Jos yk­si­kin saa nois­ta päi­vi­tyk­sis­tä­ni tu­kea, tu­lee hyvä mie­li. Mi­ten tär­ke­äl­tä se tun­tuu­kaan, kun löy­tää ver­tais­tu­kea vaik­ka­pa nii­hin yö­val­vo­mi­sen jäl­kei­siin sil­mä­pus­sei­hin tai kol­me­vuo­ti­aan uh­ma­kiuk­kui­hin.

Jos­kus mie­tin, voin­ko jul­kais­ta ku­van, jos­sa taus­tal­la nä­kyy tis­ki­vuo­ri, joka yl­tää joka pöy­däl­le, ja lat­ti­al­la on edel­li­sen il­lan il­ta­pa­la­jään­nök­siä. Muis­tu­tan it­se­ä­ni kui­ten­kin, et­tä jo­kai­ses­sa lap­si­per­hees­sä näky on var­mas­ti tut­tu. Meil­lä ele­tään ta­val­lis­ta lap­si­per­heen ar­kea, ja se saa nä­kyä myös ku­vis­sa­ni.

Täl­lai­sel­la her­käl­lä mut­ta räis­ky­väl­lä ja pal­jon poh­dis­ke­le­val­la luon­teel­la­ni koen luon­te­va­na ra­ot­taa kai­ken­lai­sia elä­mä­ni ik­ku­noi­ta. Jol­le­kin on luon­te­vaa ja­kaa vain nii­tä kau­neim­pia het­kiä. Toi­voi­sin, et­tä ih­mi­set ei­vät ko­ki­si suo­ri­tus­pai­nei­ta so­mes­sa, vaan jo­kai­nen kul­ki­si juu­ri oman­lais­taan pol­kua. Ja jo­kai­nen sai­si ol­la ar­vo­kas oma­na it­se­nään.

Näis­tä miet­teis­tä­ni ha­vah­dun juu­ri tä­hän lap­si­per­hees­sä tut­tuun nä­kyyn: tis­kit odot­ta­vat lait­ta­jaa ja il­ta­pa­la­sot­kut pöy­däs­sä sii­vo­a­jaa. Sul­jen kui­ten­kin sil­mä­ni niil­tä ja läh­den sau­nan läm­pöi­siin löy­lyi­hin ren­tou­tu­maan.