Miia Ki­vi­o­ja

Elä­mäs­sä­ni on myrs­kyn­nyt men­nee­nä ke­sä­nä ja nyt syk­syl­lä eri­tyi­sen pal­jon ja vä­lil­lä on tun­tu­nut, et­tä sade piis­kaa lii­an lu­jaa päin kas­vo­ja.

Vai­kei­na het­ki­nä olen yrit­tä­nyt pi­tää lan­gat kä­sis­sä ja höys­tä­nyt sot­kua vie­lä hel­pos­ti stres­saa­val­la luon­teel­la­ni. Pie­net­kin asi­at ovat tun­tu­neet usein vuo­ren ko­koi­sil­ta. Tä­hän ei au­ta edes yön yli nuk­ku­mi­nen, yö­u­net kun ovat ol­leet kat­ko­nai­sia ja le­vot­to­mia jo pit­kän ai­kaa.

Tämä ajan­jak­so opet­ta­nut mi­nul­le pal­jon. Kuin­ka on vah­vuut­ta ker­toa, et­tä nyt ei ole kaik­ki hy­vin. Ja on saa­nut huo­ma­ta, et­tei tar­vit­se­kaan jak­saa yk­sin.

Sain konk­reet­ti­sen vä­lit­tä­mi­sen teon ys­tä­vil­tä­ni erää­nä lau­an­tai­na. Aje­lin sis­ko­ni luok­se syk­syi­siä krans­se­ja te­ke­mään. Yh­täk­kiä ovi­kel­lo soi, ja tupa täyt­tyi ys­tä­vis­tä­ni. Kuin­ka läm­pi­mäl­tä tun­tui se aja­tus, et­tä he ovat ha­lun­neet muis­taa mi­nua.

Vie­lä pit­kän­kin ajan jäl­keen tämä päi­vä saa hy­myn huu­lil­le.

Luon­to­kin on tul­lut lä­hel­le ihan eri­tyi­sel­lä ta­val­la tänä syk­sy­nä. Olen ai­na vain uu­del­leen py­säh­ty­nyt ihas­te­le­maan heh­ku­via pui­ta ja niin kau­nis­ta maa­rus­kaa. Olen mais­tel­lut mus­ti­koi­ta suu­pie­let si­ni­si­nä, ai­van yh­tä in­nois­saan kuin lap­se­ni. Mo­net ker­rat on pa­kat­tu mak­ka­rat rep­puun ja läh­det­ty nuo­ti­o­ret­kel­le. Ul­koil­les­sa jo­kai­nen si­sään­hen­gi­tys te­kee ih­mei­tä.

Olen myös huo­man­nut, et­tä pie­net­kin on­nen ja ilon het­ket tun­nen to­del­la voi­mak­kai­na. Val­loit­ta­vat nel­jä­vuo­ti­aan lää­kä­ri­lei­kit ja kak­si­vuo­ti­aan su­loi­set lau­lut saa­vat usein kyy­ne­leet sil­mii­ni. Ja ai­van kuin puo­li­vuo­ti­as pik­kui­nen hy­myi­li­si suo­raan sy­dä­mee­ni juu­ri syn­ki­mäl­lä het­kel­lä, kuin ker­to­ak­seen et­tä kaik­ki jär­jes­tyy kyl­lä.

Tun­nen, kuin­ka olen Tai­vaan Isän huo­len­pi­don al­la myrs­kyn ai­koi­na­kin.