Ko­ro­na­vi­rus on mie­ti­tyt­tä­nyt mi­nua eri­tyi­ses­ti vii­me ai­koi­na, niin kuin var­mas­ti mo­nia mui­ta­kin. Minä ko­ti­äi­ti­nä olen las­ten kans­sa ko­to­na niin kuin ai­em­min­kin ja puo­li­so­ni käy töis­sä. Ky­läi­lyt ja muut ta­paa­mi­set lä­heis­ten kans­sa to­sin ovat jää­neet pois. Ar­ki siis on jat­ku­nut lä­hes sa­man­lai­se­na, kuin en­nen­kin.

Näin vois aja­tel­la. To­del­li­suu­des­sa ar­ki on kui­ten­kin hy­vin eri­lais­ta kuin en­nen – me kun olem­me ta­val­li­ses­ti ak­tii­vi­sia ky­läi­li­jöi­tä. Ja myös yk­si mu­ka­vim­mis­ta ja hyö­dyl­li­sim­mis­tä har­ras­tuk­sis­ta­ni on nyt tau­ol­la, ni­mit­täin kirp­pis­te­ly. En myös­kään voi kah­vi­tel­la ys­tä­vien kans­sa niin kuin meil­lä on ta­pa­na.

Il­man näi­tä tär­kei­tä asi­oi­ta on täy­ty­nyt elää jo usei­ta viik­ko­ja, ei­kä ole tie­toa mil­loin ar­ki taas pa­laa nor­maa­lik­si. Toi­se­na päi­vä­nä mie­li so­peu­tuu hy­vin tä­hän poik­ke­a­vaan ar­keen ja tou­hui­len mie­lel­lään ko­to­na. Toi­se­na päi­vä­nä taas mie­li ei so­peu­du mil­lään. En osaa tart­tua päi­vän hom­miin, ja ikä­vä pu­ris­taa si­säl­lä­ni kun ajat­te­len lä­hei­si­ä­ni.

Usein py­säh­dyn kui­ten­kin miet­ti­mään, mi­ten tur­va­ton­ta oli­si elää tä­män ajan kes­kel­lä il­man us­koa. Il­man sitä tur­vaa min­kä us­ko an­taa.

Vaik­ka vä­lil­lä huo­li, pel­ko ja epäi­lyk­set­kin nou­se­vat mie­leen, saan sil­ti tur­val­li­ses­ti luot­taa, et­tä kaik­ki ta­pah­tuu niin kuin on Tai­vaan Isän tah­to. Olen vai­kei­na het­ki­nä py­säh­ty­nyt kuun­te­le­maan Sii­o­nin lau­lu­jen sa­no­ja. Eri­tyi­sen rak­kaak­si lau­luk­si on nous­sut lau­lu 250, ja lai­naan sii­tä täs­sä muu­ta­man sä­keis­tön. Tuo lau­lu an­taa toi­voa pa­rem­mis­ta ajois­ta ja muis­tut­taa us­kon pää­mää­räs­tä, tai­vaan ko­dis­ta.

On luo­tu mul­le koti tai­vai­nen.

Kun päät­tyy tämä mat­ka maal­li­nen,

niin työ­ni lop­puu, il­ta­kel­lo soi

ja us­ko nä­ke­mi­seen vaih­tuu, oi.

Vain het­ken tääl­lä vie­lä tais­te­len

ja kul­jen tie­tä vai­van, kyy­nel­ten.

Kun uu­pu­es­sa jal­ka hor­jah­taa,

niin Jee­sus aut­taa, kä­den ojen­taa.

On Jee­sus it­se tie­nä elä­män,

kun kul­jen kaut­ta kor­ven syn­ke­än.

Hän as­ke­lee­ni oh­jaa oi­ke­aan,

ja pel­ko­ni hän pois­taa ko­ko­naan.

Näi­hin sa­noi­hin on tur­val­lis­ta luot­taa. Tai­vaan Isä on lä­hel­lä joka het­ki.