Hel­mi Au­tio

Lä­he­tin si­nul­le pos­tis­sa

pa­lan ar­ke­a­ni

kuu­lu­mi­si­a­ni ja me­no­ja­ni

su­jau­tin mu­kaan

muu­ta­man läm­pi­män aja­tuk­sen

hat­ta­rai­sia haa­vei­ta

ja Tai­vaan Isäl­le osoi­te­tun ru­kouk­sen.

Tu­li­vat­ko­han ne pe­ril­le as­ti?

Tai­si­vat men­nä pe­ril­le mo­lem­piin suun­tiin. Kir­jeen läm­pi­mis­tä aja­tuk­sis­ta ja ru­kouk­ses­ta ku­lui muu­ta­ma viik­ko sii­hen, et­tä näin edes­sä­ni sen hen­ki­lön, jon­ka nau­rua olin pu­he­li­mes­sa kuun­nel­lut ja haa­veil­lut pur­kit­ta­va­ni. Vä­li­mat­kan ta­kia näim­me noin ker­ran kuus­sa. Tu­tus­tuim­me vä­hi­tel­len ja ys­tä­vys­tyim­me vies­tien ja pu­he­lui­den avul­la. Elä­mä­ni oli yh­tä tun­tei­den vuo­ris­to­ra­taa, en­kä mei­nan­nut py­syä kyy­dis­sä. Vuo­ris­to­ra­dan sy­vim­mäs­tä kuo­pas­ta nou­sin niin ih­meel­li­sen ke­vyin mie­lin, et­ten voi­nut us­koa sen ole­van tot­ta.

Ui­nu­maan käy­vän au­rin­gon

ve­nyt­te­le­vä il­ta­pu­na

kau­kai­sen lä­hei­syy­den her­kät

ais­ti­re­sep­to­rit

häm­men­ty­nei­nä

sii­nä pa­le­let

mi­nun­kin puo­les­ta­ni

mi­nun ta­ki­a­ni

toi­vo hen­git­tää.

Helmi Autio

Ke­säl­lä näim­me Su­vi­seu­rois­sa ja kak­sis­sa opis­to­seu­rois­sa use­am­man ker­ran. Nä­ke­mi­nen oli jän­nit­tä­vää, kos­ka em­me ol­leet ker­to­neet ys­tä­vyy­des­täm­me per­heil­lem­me. Toi­sen seu­ra oli kui­ten­kin niin ar­vo­kas­ta, et­tei jän­ni­tys es­tä­nyt mei­tä viet­tä­mäs­tä ai­kaa yh­des­sä. Suu­rim­mak­si osak­si näim­me il­tai­sin, kun hä­mä­rä toi tur­vaa. Mon­ta lä­hel­tä piti -ti­lan­net­ta sel­vi­sim­me, kun­nes su­vis­ten maa­nan­tai­aa­mun aa­mu­pa­lal­la kol­me si­sa­rus­ta­ni is­tui vie­reem­me. Minä ha­jo­tin her­mos­tuk­sis­sa­ni ret­ki­haa­ruk­ka­ni jo­gurt­ti­pur­kin kan­teen sa­mal­la, kun si­sa­ruk­se­ni ju­tut­ti­vat vie­res­sä­ni is­tu­vaa poi­kaa. Myö­hem­min toi­nen pai­kal­la ol­leis­ta vel­jis­tä­ni ky­syi, seu­rus­te­lem­me­ko me. Vas­ta­sin ”ei”, jo­hon hän kom­men­toi: ”vie­lä”.

Kun ke­sän vii­mei­se­nä lem­pe­än läm­pi­mä­nä il­ta­na sain ky­sy­myk­see­ni ”alaks oleen” vas­tauk­sek­si ”kyl­lä mää eh­kä voi­sin”, ei meis­tä kum­pi­kaan tain­nut ar­va­ta, mil­lai­sek­si elä­mä muut­tui­si. Täy­si tun­tei­den vuo­ris­to­ra­ta sii­tä tuli. Etä­seu­rus­te­lun myö­tä ar­ki muut­tui kii­rei­sem­mäk­si ja jok­seen­kin stres­saa­vam­mak­si. Jo­kai­seen päi­vään liit­tyi kui­ten­kin niin pal­jon on­nel­li­sia het­kiä, läm­pi­miä tun­tei­ta ja kii­tol­li­suut­ta, et­tä kai­ken pyör­re­myrs­kyn kes­kel­lä jak­soi.

Helmi Autio

Yh­te­nä jou­lu­kuun sun­nun­tai­na pi­pa­rei­hin il­mes­tyi ko­ris­teek­si sor­muk­sia. Jou­lu­lo­ma me­ni­kin sit­ten hää­päi­vän miet­ti­mi­ses­sä. Pa­ria päi­vä­mää­rää pal­lo­tel­tu­am­me pää­dyim­me niis­tä sii­hen, jota ihan en­sim­mäi­se­nä mie­tim­me. Pää­tök­sen jäl­keen olin hy­vin usein iloi­nen sii­tä, et­tä va­lit­sim­me tou­ko­kuun alun lau­an­tain, em­me­kä ju­han­nus­ta, joka oli toi­se­na vaih­to­eh­to­na. Niin han­ka­laa oli pa­pin saa­mi­nen tou­ko­kuul­le­kin. Häi­den lä­hes­ty­es­sä olin myös kii­tol­li­nen sii­tä, et­tei nii­tä tar­vin­nut odot­taa vie­lä puol­ta­tois­ta kuu­kaut­ta pi­dem­pään.

Häi­den suun­nit­te­lu ete­ni jou­he­vas­ti. Ih­met­te­lin vä­lil­lä, mi­ten voi osa­ta il­man kum­mem­pia neu­vo­ja jär­jes­tää häät. Eh­kä lä­heis­ten häi­den jär­jes­te­ly­jä vie­res­tä seu­raa­mal­la oli kui­ten­kin op­pi­nut ai­ka pal­jon, ja tie­si, mitä kaik­kea pi­tää huo­leh­tia. Tein hää­me­kon it­se. Mek­koa teh­des­sä ih­met­te­lin taas: mi­ten voi osa­ta teh­dä hää­me­kon ihan it­se? Piir­sin pari mal­li­ku­vaa en­nen me­kon aloit­ta­mis­ta, mut­ta suun­ni­tel­ma­ni muut­tui­vat mat­kan var­rel­la. Koko ajan tie­sin sil­ti pääs­sä­ni, min­kä­lai­nen me­kos­ta tu­li­si. Ih­meel­li­sel­tä tun­tui, kun mek­ko hää­vii­kon alus­sa oli sit­ten vii­meis­tel­ty ja täy­sin val­mis. Hää­pu­ku­ni oli juu­ri sel­lai­nen kuin olin aja­tel­lut, se is­tui hy­vin pääl­le­ni ja oli kai­ken li­säk­si hy­vin mu­ka­van tun­tui­nen.

Katariina Ylimäki

Häi­tä edel­tä­vä­nä il­ta­na jän­ni­tys piti syk­keen niin kor­ke­al­la, et­ten saa­nut pa­riin tun­tiin un­ta. Kun lo­pul­ta sain hen­gi­tyk­sel­lä syk­keen rau­hoit­tu­maan, oli he­rä­tyk­seen al­le kuu­si tun­tia ai­kaa. Niil­lä unil­la sel­vi­sin kum­mas­ti koko pit­kän hää­päi­vän. Mei­na­sin to­sin nu­kah­taa jo­ku­sen ker­ran hius­ten­lai­ton ai­ka­na…

Hää­päi­vä oli kai­kin puo­lin täy­del­li­nen. Kaik­ki meni pa­rem­min kuin olin osan­nut toi­vo­a­kaan. Vih­ki­pa­pin puhe kir­kos­sa ko­lah­ti niin voi­mak­kaas­ti koh­dal­le, et­tä nau­roin ja it­kin sen ai­ka­na. Muu­ten vih­ki­ti­lai­suus meni yl­lät­tä­vän vä­hil­lä it­kuil­la, vaik­ka etu­kä­teen ajat­te­lin it­ke­vä­ni koko ajan. Alt­ta­ril­le kä­vel­les­sä vas­ta äi­din nä­ke­mi­nen nos­ti it­kun kurk­kuun ja kas­te­li sil­mä­kul­mat.

Me mo­lem­mat tah­doim­me.

Nyt is­tun yh­tei­sen ko­tim­me vie­ras­huo­nees­sa työ­pöy­dän ää­res­sä kir­joit­ta­mas­sa tätä teks­tiä. Mie­he­ni on töis­sä, minä ke­sä­lo­mal­la. Olem­me ope­tel­leet yh­teis­tä elä­mää kuu­kau­den ajan, en­kä osaa ku­vi­tel­la mi­tään luon­nol­li­sem­paa kuin mie­he­ni kans­sa ole­mi­nen. Elä­mä­ni tun­tuu nor­maa­lil­ta, vaik­ka niin pal­jon muut­tui­kin nai­mi­siin­me­non jäl­keen. On­nel­li­suus ja rak­kaus möy­ri­vät si­säl­lä­ni, peh­men­tä­vät kol­hu­ja ja si­lot­te­le­vat kar­kei­ta koh­tia. Ih­meel­lis­tä joh­da­tus­ta koko elä­mä.

Helmi Autio

Luot­ta­mus­ta

sitä minä tar­vit­sin

toi­voa huo­mi­sen au­rin­gos­ta

tur­val­li­suu­den­tun­net­ta

ra­kas­ta­via sa­no­ja.

Kaik­ki ne sain

kun us­kal­sin luot­taa

ja sinä

teit mi­nul­le ko­din

ra­ken­sit sa­noil­la­si pe­sän

pa­ran­sit haa­vo­ja

joi­ta en tien­nyt edes ole­van

piir­sit mie­lee­ni ku­van tu­le­vai­suu­des­ta

va­los­ta ja var­jos­ta

yh­tei­ses­tä ta­sa­pai­not­te­lus­ta

niin vah­vas­ta tah­dos­ta

ra­kas­taa

et­ten enää kos­kaan jou­tui­si sel­vi­ä­mään

yk­sin var­jon kans­sa.