Hel­mi Yr­jä­nä

Huo­ma­sin mar­ras­kuun alus­sa, et­ten ol­lut kuun­nel­lut vie­lä yh­tään jou­lu­lau­lu­ja ja tus­kin aloi­tel­lut jou­lu­mu­sii­kin kuun­te­lua. Nor­maa­lis­ti olen aloit­ta­nut jou­lu­lau­lu­jen tai vä­hin­tään jou­lu­mu­sii­kin kuun­te­lun jo lo­ka­kuun puo­les­sa vä­lis­sä, syys­lo­man kun­ni­ak­si. Tänä vuon­na ei vain tun­tu­nut sil­tä, et­tä pi­täi­si saa­da jou­lu­fii­lis­tä.

Jäl­keen­päin olen miet­ti­nyt, mik­sei mi­nul­la ol­lut tar­vet­ta jou­lu­lau­luil­le ta­val­li­seen ai­kaan. Usein en­si­lu­mi on sa­ta­nut lo­ka­kuus­sa, vii­me vuon­na jopa syys­kuun puo­les­sa vä­lis­sä. Lumi tuo mu­ka­naan jou­luis­ta tun­nel­maa, oli sit­ten al­ku­syk­sy tai jou­lu­kuu. Tänä vuon­na en­si­lu­mi ilah­dut­ti vas­ta py­häin­päi­vä­nä, ja sil­loin­kin vain pie­nen het­ken.

Mar­ras­kuus­sa aloit­te­lin sit­ten vä­hi­tel­len jou­lu­fii­lis­te­lyä J. S. Bac­hin ja Ant­ti Heik­ki­län sä­vel­tä­miä Jou­luo­ra­to­ri­oi­ta kuun­te­le­mal­la. Polt­te­lin kynt­ti­löi­tä lä­hes joka ker­ta, kun is­tuin ruo­ka­pöy­dän ää­reen. Olet­ko kos­kaan polt­ta­nut kynt­ti­löi­tä vain ruo­ka-ai­kaan het­ki­sen mut­ta niin usein, et­tä kynt­ti­lä pa­laa lop­puun rei­lus­sa vii­kos­sa? Minä en ol­lut, mut­ta nyt se­kin on ko­et­tu. Ja voin ker­toa, et­tä tun­tui hy­väl­tä lait­taa muu­ta­man sen­tin pi­tui­nen kynt­ti­län nysä lo­pul­ta ros­kiin ei­kä ta­kai­sin kaap­piin. Lii­an usein ly­hy­eh­köt kynt­ti­lät ni­mit­täin ovat pää­ty­neet kaa­pin pe­räl­le odot­ta­maan uut­ta käyt­töä, jota ei ole kos­kaan tul­lut.

En tie­dä, oli­ko syy­nä jat­ku­va toi­to­tus säh­kön hin­nois­ta vai yk­sin­ker­tai­ses­ti oma lais­kuu­te­ni, mut­ta ai­em­mis­ta vuo­sis­ta poi­ke­ten sain en­sim­mäi­sen jou­lu­va­lon esil­le vas­ta mar­ras­kuun vii­mei­se­nä päi­vä­nä. Rai­va­sin ik­ku­na­lau­dal­la ole­via kas­ve­ja reu­nem­mas, jot­ta sain kynt­te­li­kön kes­kel­le lau­taa. Sii­nä kynt­te­lik­kö sit­ten oli, kas­vien kes­kel­lä ja sam­mak­kop­rins­si-ko­ris­teen ylä­puo­lel­la. Olin häm­men­ty­nyt: kynt­te­lik­kö ei he­rät­tä­nyt­kään mi­nus­sa mi­tään eri­tyi­siä on­nen tun­tei­ta. Oli­sin to­den­nä­köi­ses­ti sel­vin­nyt oi­kein hy­vin il­man ko­ris­te­va­loa.

Eh­kä en ol­lut kai­van­nut mi­tään li­sä­va­loa, kos­ka syk­syn uu­tuu­te­na kah­des­sa ik­ku­nas­sa­ni roik­kui ko­toa saa­dut van­hat kas­vi­lam­put. Li­säk­si on tun­tu­nut jo­ten­kin tur­hal­ta lait­taa mi­tään jou­lu­ko­ris­tei­ta, kos­ka tie­dos­sa on muut­to heti jou­lun jäl­keen. Muu­ton lä­hes­ty­mi­nen on saa­nut mi­nut ajat­te­le­maan, et­tei jou­lu­va­lo­ja tai -ko­ris­tei­ta ole mi­tään jär­keä lait­taa esil­le, kos­ka koh­ta mi­nun pi­tää pa­ka­ta ne pois. Aja­tus tun­tuu epä­loo­gi­sel­ta, kos­ka ko­ris­teet ja va­lot eh­ti­si­vät sil­ti ol­la tuo­mas­sa tun­nel­maa en­nen jou­lua ja muut­toa. Eh­kä kuun­te­len aja­tuk­si­a­ni ja pi­täy­dyn yh­des­sä kynt­te­li­kös­sä, tai sit­ten en. Vie­lä en tie­dä, kum­paan rat­kai­suun lo­pul­ta pää­dyn.

Pa­lau­tin muu­ten mar­ras­kuun vii­mei­se­nä päi­vä­nä gra­du­ni. Opin­to­ja­ni on siis enää jäl­jel­lä nel­jän­kym­me­nen­vii­den mi­nuu­tin ver­ran. Vain sen mit­tai­nen gra­dun tar­kas­tus­se­mi­naa­ri odot­te­lee jou­lu­vii­kon maa­nan­tai­na. En vie­lä osaa sa­noa, mil­tä nyt tun­tuu. Toki olen yl­peä it­ses­tä­ni ja pe­ri­aat­tees­sa iloi­nen, mut­ta en sil­ti oi­kein ole si­säis­tä­nyt asi­aa. Eh­kä gra­dun vii­meis­te­ly­kin vei aja­tuk­si­a­ni niin pal­jon, et­ten sik­si ol­lut eh­ti­nyt an­taa ti­laa jou­luo­lol­le. Nyt mi­nul­la on kui­ten­kin muu­ta­ma viik­ko ai­kaa kes­kit­tyä vaik­ka pel­käs­tään tun­nel­moin­tiin. Tai no, luul­ta­vas­ti pel­käl­lä tun­nel­moin­nil­la on jok­seen­kin haas­ta­vaa saa­da ta­va­roi­ta pa­kat­tua muut­toa var­ten...

Ja ei huol­ta, enää ei ole jou­lu­fii­lis hu­kas­sa. Se saa­pui aja­tuk­siin hii­pien jou­lu­lau­lu­jen ja jou­lu­ka­len­te­rin suun­nit­te­lun myö­tä jos­kus mar­ras­kuun puo­len­vä­lin paik­keil­la. Sii­tä läh­tien lem­peä jou­lui­sa olo on val­loit­ta­nut mi­nut vä­hi­tel­len hius­ten lat­vois­ta pik­ku­var­pai­siin ja sor­miin saak­ka. Luu­len, et­tä saa­tan jopa hie­man heh­kua jou­luo­loa, jos tar­peek­si tark­kaan kat­soo. Jo pelk­kä jou­lun ajat­te­lu läm­mit­tää ja ku­tit­te­lee suu­pie­liä hy­myyn.