Helmi Yrjänä
”Koleus hiipi. Yksinkö? Ei toki. Hämärä ja harmaamaalari liukuivat sen perässä. Melkoinen kopla, totta tosiaan.
Koleus sai vilunväreet juoksemaan puiden oksien kärjistä runkoa pitkin aina ohuimpiin hiusjuuriin saakka. Hämärä peitti näkyvyyden, antoi harmaamaalarin tehdä hämäräpuuhansa kaikessa hiljaisuudessa. Harmaamaalari käytti värittömän palettinsa kaikkia sävyjä sekä silmättömyyttään ja suti maahan kasautuneen kirjavan ruskan piiloon.
Jokin kuitenkin unohtui. Koleus unohti isoveljensä huurteentekijän. Naureskellen huurteentekijä kulki hämärän ja harmaamaalarin jäljessä kuorruttaen kaiken valaisevalla huurteella. Turha siinä oli toisten yrittää mutista vastalauseitaan. Huurteentekijä hurmasi ohi hypähdellessään jokaisen, joka erehtyi vilkaisemaankin sen vitivalkoisten hampaiden hohtavaa hymyä.”
Voi, miten toivonkin, että huurteentekijä tulisi jo. Kyllä se vieraili yhtenä aamuna, mutta vierailu oli niin pikainen, etten ehtinyt vielä tervehtimään. Ehdin kiireessä pyöräillessäni vain hieman katselemaan sen pikavisiitin jättämiä jälkiä. Oli valoisaa, ja minua hymyilytti. Ehkä sittenkin olin nähnyt sitä vilaukselta ja ottanut omakseni sen hohtavan hymyn. Olen helposti hurmattavissa: valoisa aamu, huurteinen maailma ja kaunis hymy, niin olen täysin myyty.
Hämärän aika on ristiriitaista aikaa. Koen olevani kuin kasvi, joka avaa kukintonsa ja hymyilee vain auringolle. Auringon ollessa pois mielialani on matalalla, enkä saa mitään tehtyä. Toisaalta taas nautin suuresti pyöräilystä pimeällä lämpimänkeltaisten katuvalojen loisteessa. Iltapyöräilyssä on oma tunnelmansa, koska olen usein silloin tulossa jostakin, jossa olen nähnyt ihmisiä. Ihmisten näkeminen on terveellistä, ja sen jälkeen hymyilyttää oma rauha.
Helmi Yrjänä
Yksi aamu viime viikolla oli niin kaunis, että jopa kännykällä otetut kuvat olivat kuin taideteoksia. Auringon valo siivilöityi pehmeästi paksun sumun läpi ja sai metsän näyttämään satumaailmalta. En olisi ihmetellyt, jos kuusen takaa olisi kurkannut pieni metsätonttu tai kasteesta kimaltavien hämähäkin seittien lomassa olisi lennellyt keijukaisia. Sinä aamuna ryöstin pienen hetken velvollisuuksilta ihan vain hengittelemiseen ja kauneudesta nauttimiseen.
En ole aivan varma, onko hyvä vai huono asia, että katselen usein maailmaa kameran linssin läpi. Tai jos totta puhutaan, en oikeastaan katsele. Katselen maailmaa aina ensin ilman kameraa, ja jos jokin yksityiskohta tai kokonaisuus kiinnittää huomioni, talletan sen kuvana. Olen ainainen luonnon ihastelija – luultavasti otan lähes jokaisella kävelyllä ainakin yhden kuvan. Maailma on vain niin uskomattoman kaunis, etten voi estää itseäni. Joku voisi sanoa, etten elä hetkessä ainaisen kuvaamisen takia. Olen kuitenkin eri mieltä. Muistan monista tilanteista paljon enemmän kuin mitä niistä ottamissa kuvissani näkyy. Välillä huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi ystäväni, jotka eivät tilanteesta kuvia ottaneet.
Kaikkea kaunista en saa tallennettua kameran muistiin. Huurteentekijä ja metsän ujot pikkuotukset ovat niin vikkeliä ja jotenkin läpikuultavia, ettei niitä kameran linssin läpi erota. Harmi sinänsä. Esittelisin niitä mielellään muillekin, mutta ehkä sadut on hyvä pitää satuina, suloisina mielikuvituksen tuotteina. Onneksi luonnon kauneus ylläpitää mielikuvitusta, ja saan toivottavasti vielä vuosienkin päästä leikkiä keijujen kanssa ja tyrskiä menninkäisten kepposille.
Kuljin metsässä
keijumetsässä
ja olen melko varma,
että näin keijun
valkoisessa mekossaan
kultaisissa kutreissaan
ja suloisessa hymyssään.
Kellojen helinänä
nousi hänen naurunsa
villinä
vallattomana
kohti kuusten latvoja.
Vapaus, huolettomuus
ja riemu paistoivat
hänen säihkyvistä silmistään.
Tulevaisuus oli avoin.
Muista pitää silmät auki ja mielikuvitus vapaana. Ehkä seuraavana pakkasaamuna sinäkin näet vilauksen huurteentekijän hurmaavasta virnistyksestä!
Helmi Yrjänä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys