Olet­ko jos­kus miet­ti­nyt, mil­lais­ta elä­mä­si oli­si, jos jo­kin asia oli­si men­nyt toi­sin? Jos et oli­si sai­ras­tu­nut. Jos oli­sit pääs­syt Su­vi­seu­roi­hin. Jos on­net­to­muu­des­sa ei oli­si ol­lut en­ke­li suo­jaa­mas­sa.

Erää­nä hil­jai­se­na het­ke­nä löy­sin it­se­ni poh­ti­mas­ta, mil­lais­ta oli­si, jos äi­ti­ni ei oli­si sai­ras­tu­nut muis­ti­sai­rau­teen. Jos yhä voi­sin sil­loin täl­löin kä­vel­lä äi­din luo jut­te­le­maan. Äi­ti­ni tu­li­si au­kai­se­maan oven ja mei­dän kum­man­kin sil­miin syt­tyi­si ilo. Äi­din käsi ko­ho­ai­si ta­put­ta­maan ol­ka­pää­tä ja kuu­li­sin tu­tut sa­nat: "On­pa iha­na et­tä tu­lit! Ju­ma­lan ter­ve."

Yh­des­sä lait­tai­sim­me syö­mis­tä ja ky­se­li­sim­me tois­tem­me kuu­lu­mi­sia. Ker­toi­sin ar­jen ilois­ta ja huo­lis­ta, esit­te­li­sin pu­he­li­mel­ta las­ten lau­lua. Hie­roi­sin äi­din har­ti­oi­ta ja het­ken täyt­täi­sim­me pöy­däl­le jää­nyt­tä ris­tik­koa, pu­he­li­sim­me nii­tä näi­tä. Läh­ties­sä­ni siu­nai­sim­me toi­si­am­me evan­ke­liu­mil­la ja ru­tis­tai­sim­me lu­jas­ti. Kun kään­tyi­sin mat­kan pääs­tä kat­so­maan, tut­tu käsi hei­lut­tai­si oven­ra­os­ta. Ja minä kään­tyi­sin vil­kut­ta­maan vä­hän vä­liä, niin kau­an, kun­nes puut tu­li­si­vat vä­liim­me.

Vaik­ka tuol­lai­nen yh­des­sä­o­lo on jää­nyt taak­se, jo pel­käs­tään sen muis­te­le­mi­nen an­taa voi­maa. Tu­lee kii­tol­li­suus sii­tä, mitä ker­ran oli. Kii­tol­li­suus rak­kau­des­ta, joka jät­ti jäl­jen.

Ei se rak­kaus ole vie­lä­kään pois­sa. Sitä mie­tin yh­te­nä päi­vä­nä, kun työn­te­lin äi­tiä pyö­rä­tuo­lis­sa pi­hal­la ja lau­loin. Vaik­ka äi­ti ei osoit­ta­nut tun­nis­ta­mi­sen merk­ke­jä, tut­tu lau­lu ha­vah­dut­ti. Kun näin, mi­ten äi­din huu­let ta­pai­li­vat sa­no­ja, en jak­sa­nut vä­lit­tää sii­tä, kuu­li­ko joku ul­ko­puo­li­nen. Sy­dän pa­kah­tu­mai­sil­la­ni lau­loin lau­lua, jota niin mo­nes­ti olin en­nen äi­din kans­sa lau­la­nut. Ju­ma­lan rau­haan jäl­leen toi­sem­me jä­täm­me… Het­ken tun­tui kuin oli­sim­me is­tu­neet taas ko­val­la su­vi­seu­ra­pen­kil­lä, hai­kei­na, mut­ta on­nel­li­si­na.

Mo­nes­sa asi­as­sa jos­sit­te­lu on ko­vin tur­haa. Sil­ti ajat­te­len, et­tä sii­tä on hait­taa lä­hin­nä vain sil­loin, jos se ai­heut­taa tyy­ty­mät­tö­myyt­tä. Par­haim­mil­laan eri vaih­to­eh­to­jen ajat­te­lu ha­vah­dut­taa nä­ke­mään Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen ja ta­ju­a­maan rak­kai­den ih­mis­ten ar­von. Osa kii­tok­se­nai­heis­ta on on­nel­li­sia muis­to­ja, mut­ta moni hyvä ja ih­meel­li­nen on yhä tääl­lä.

Kun yh­te­nä päi­vä­nä olin muis­tel­lut äi­ti­ni kans­sa vie­tet­ty­jä het­kiä, sa­noin puo­li­sol­le­ni, et­tä jos­pa läh­ti­sit vie­mään poi­kaam­me opis­tol­le. Sai­sit­te viet­tää vä­hän pi­dem­pään yh­teis­tä ai­kaa. Ajat­te­lin, et­tä sa­mal­la reis­sul­la hän voi­si käy­dä myös omil­la van­hem­mil­laan. Vie­lä sii­hen on mah­dol­li­suus.

Lii­kaa ei kan­na­ta jos­si­tel­la. Sii­nä asi­as­sa lap­set ovat usein hy­vä­nä mal­li­na. Siel­lä, mis­sä ai­kui­nen saat­taa näh­dä vain sul­je­tun oven tai rik­kou­tu­neen asi­an, voi lap­sen avoin mie­li näh­dä uu­den mah­dol­li­suu­den. Sitä sain ol­la taas op­pi­mas­sa, kun vii­si­vuo­ti­as poi­kam­me iloit­si: ”Ei se hait­taa, vaik­ka mun suk­ka on men­ny rik­ki! Nyt tol­la var­paal­la on pal­jon hel­pom­pi jar­rut­taa!”

Saan aja­tel­la, et­tä Tai­vaan Isä on an­ta­nut sel­lai­sen elä­män, jota tar­vit­sen. Elä­män, joka on ki­pui­neen­kin mi­nul­le kaik­kein pa­ras. Saan va­loi­sin mie­lin luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la joh­dat­taa koh­ti tai­vas­ta. Sil­loin min­kään ei tar­vit­se men­nä toi­sin.