Pi­dän van­hois­ta teis­tä. Sik­si ajan kau­pun­kiin Ka­jaa­nin­tie­tä pit­kin ai­na, kun ei ole kii­re. Liit­tyy tie­hen tie­tys­ti myös nos­tal­gi­aa, sil­lä se oli kou­lu­reit­ti­ni kah­dek­san vuo­den ajan. Is­tuin – tai sei­soin – aa­muin il­loin lin­ja-au­tos­sa. Meil­tä pää­si Ou­lun kes­kus­taan Poh­jo­lan Vel­jek­sil­lä, Mö­röl­lä, äm­män­saa­re­lai­sel­la tai Sä­räis­nie­me­läi­sel­lä.

Tien vie­ren ta­lot ja ris­teyk­set tu­li­vat tu­tuik­si ei­kä nii­tä lo­pul­ta enää erik­seen huo­man­nut. Pait­si yh­tä kuus­ta, jos­ta ha­lu­sin va­loi­sa­na ai­ka­na näh­dä edes vi­lauk­sen.

Knuu­ti­lan lä­hel­lä se kas­voi, ihan tien reu­nas­sa, sa­mas­sa ri­vis­sä mui­den pui­den kans­sa. Kat­se­lin puu­ta, kos­ka se oli eri­lai­nen kuin muut: sen neu­la­sis­sa oli heik­ko ho­pe­an sävy. Ero­tin sen tum­mas­ta met­säs­tä vain, kos­ka tie­sin kat­soa juu­ri oi­ke­aa koh­taa. Tun­tui ai­na jo­ten­kin iloi­sel­ta ja läm­pi­mäl­tä, kun näin kuu­se­ni.

Eh­kä en op­pi­kou­lu­ai­ka­na ym­mär­tä­nyt, mik­si puu oli tär­keä. Muis­tan aja­tel­lee­ni, et­tä meis­sä on jo­tain sa­maa. Koin ole­va­ni eri­lai­nen kuin muut. Minä maa­lai­nen kau­pun­gin kou­lus­sa mul­ta­saap­pai­ne­ni. Minä har­ras­tin yk­sin­ker­tai­sia asi­oi­ta, ja mi­nul­la oli van­ha­nai­kai­set mie­li­pi­teet. En tun­te­nut lau­la­jia en­kä kap­pa­lei­ta, en tien­nyt suo­sik­ki­sar­jo­jen juo­nen­kään­tei­tä. Pi­din opet­ta­jan pyyn­nös­tä aa­mu­na­vauk­sia ys­tä­vä­ni kans­sa. Tans­si­tun­neil­la tun­sin eri­tyi­sen voi­mak­kaas­ti erot­tu­va­ni jou­kos­ta. Olin ih­met­te­le­vien kat­sei­den koh­de, kun tans­si­mi­sen si­jaan läh­din len­kil­le. On­nek­si läh­dim­me yh­des­sä ys­tä­vä­ni kans­sa.

Enää en löy­dä vih­re­än­har­maa­ta kuus­ta­ni. Eh­kä se kaa­det­tiin, kun tie­tä le­ven­net­tiin. En pys­ty­nyt seu­raa­maan sen elä­mää, kos­ka asuin tuol­loin muu­al­la ja kul­jin Ka­jaa­nin­tie­tä har­voin.

Muu­ta­ma päi­vä sit­ten ajoin jäl­leen Knuu­ti­lan ohit­se ja muis­tin puun. Ker­roin po­jal­le­ni, kuin­ka eri­koi­nen suh­de mi­nul­la oli ol­lut sii­hen.

– Mi­nus­ta­kin tun­tuu jos­kus, et­tä olen eri­lai­nen, hän sa­noi.

– Olem­me mo­lem­mat herk­kiä. Se te­kee eri­lai­sek­si.

– En­tä jos ajai­sit jos­kus pyö­räl­lä ihan rau­has­sa ja et­si­sit vie­lä puu­ta, poi­ka sa­noi. – Oli­si­han se hie­noa löy­tää.