Muistan, kuinka pidin valokuvaa opiskelijahuoneeni työpöydän takareunalla messinkikehyksissä. Yksinkertainen kehys sopi hyvin nuoren miehen kasvojen ympärille. Katson valokuvissa usein samaan suuntaan kuin hän, oikealle. Eikö siellä ole tulevaisuus.
Kehys lojuu nyt tyhjänä kirja- ja paperipinon takana kaapin päällä. Menikö lasi rikki muutoissa? Mihin kuva katosi? Onneksi kuva on tallessa laatikossa, jossa arkistoituvat muutkin paperiset valokuvat. Pengoin kuvia muutama kuukausi sitten ja törmäsin tuttuun lippalakkinuorukaiseen. Miten tuntuikin kumma muljaus jossakin mahan ja kaulan välillä.
Tänään voisin vaihtaa kehyksiin kuvan pojastani, joka muuttuu yhä enemmän isänsä näköiseksi. Erottaisinko heidät sitten vanhana? Hymyilyttää. Mitä oikeastaan haluan kehystää?
Vai laittaisinko kehyksiin oman kuvani? Kolmekymmentä vuotta vanha omakuva ei kiinnosta, olen aivan erilainen. Katselen itseäni ja toisia muuttuneilla silmillä, enkä tarkoita nyt sitä, että likinäköisyys on lisääntynyt. Se on muuten kumma, että vaikka näkö huononee, näkökenttä samalla laajenee ja syvenee. Ehkä pitäisikin kehystää video, jotta mukaan mahtuisi riittävän paljon.
Kehyksiin voisi laittaa vaihtuvan kuvan. Sellaisen tavoitekuvan, sillä joka päivä huomaan uusia asioita opittavaksi. Minä soittamassa viulua. Minä tekemässä nettisivuja ja digitaalista aineistoa. Minä ja teinipoika pelaamassa / juttelemassa / retkellä. Minä ja lapsenlapset leikkimässä. Minä ja puoliso matkalla lomalle. Minä järjestämässä vaatehuonetta onnellisen näköisenä (paino sanoilla “onnellisen näköisenä”).
Mutta enhän voi ajatella noin itsekeskeisesti. Haluan nostaa kehyksiin sukuni: lapsemme, heidän lapsensa. äitini, isän, mummit ja papat. Enoja, setiä, tätejä. Omat sisarukset. Mielikuvassa olohuoneen seinät, keittiön, kamarin ja portaikon seinät täyttyvät kuvista. Pitäisi ostaa lisää kehyksiä.
Sitten pitäisi ajatella, mitä mieheni ja lapseni haluavat kehystää. Arvelen, että teinipoika nostaisi esiin kuvan, jossa on keulinut pyörällä kymmenen katulampun väliä. Tyttö haluaisi ainakin ne kuvat, joissa kaikki kuusi kaverusta hyppäävät samaan aikaan ilmaan. Poika kehystäisi lauseen “Koti, uskonto, isänmaa” ja asettaisi lasin alle kuvan sotilaspassista. Yksi poika nostaisi kehyksiin talon pohjakuvat, yksi tyttö kuvan vanhasta keinutuolista. Mies nostaisi esiin varmaan vanhempiensa kuvat. Täytyy kysyä, kun en tiedä.
Alkaa tuntua siltä, että kehykset loppuvat samoin kuin seinät. Taidan ottaa käyttöön saman menetelmän kuin joulukorteille: kortit ripustetaan pyykkipojilla olohuoneen seinälle kiinnitettyyn naruun. Joulun jälkeen kortit otetaan pois ja tilalle tulevat syntymäpäivä-, ystävänpäivä-, äitienpäivä- ja isänpäiväkortit.
Viritetään narut joka huoneeseen, pyykkipoikia valmiiksi odottamaan kuvia. Jokainen saa nostaa esiin sen, mikä tuntuu tärkeältä, mitä haluaa katsella usein. Hyväksytäänkö vain onnistuneita otoksia ja hyvin menneitä projekteja? Kelpaavatko tekeleet, pintaraapaisut tai rimanalitukset?
Narusysteemi tuntuu armolliselta siksikin, että siinä jää pois kehyksen erottava, irrottava ja korostava vaikutus. Naruille sopii täydempi todellisuus.
Ehdotukseni naruille nostettaviksi arkikuviksi: laatoitukset, tapulinteko, nuotion loimu hirsiseinällä, sinnikkäästi ryömivä vauva, päiväunia nukkuva esikoinen isän ja äidin sängyssä, helmikuun pakkasessa työhön kävelevä tytär, helpottuneesti hymyilevä ihminen terapiaistunnolla, pitkän aamupäiväunen jälkeen pöydälle levitetty sanomalehti.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys