Paah­de kir­ve­lee sel­kää ja suo­lan maku tu­lee suu­hun, kun kos­tu­tan kui­via huu­lia. Pak­ko pääs­tä ui­maan!

Ei. En­sin pi­tää kit­keä pork­ka­na­ri­vi lop­puun. Suo­jaan sa­vi­maan mul­ta­kok­ka­rei­den kes­kel­lä kas­va­via hen­to­ja tai­mia toi­sel­la kä­del­lä, ja ha­ron toi­seen kä­teen pak­sun ni­pun sa­vi­hei­nää re­vit­tä­väk­si. Käm­me­nen­le­veys ker­ral­laan ete­nen penk­kiä.

Vas­ta ri­vin pääs­sä voin pu­lah­taa jo­keen. äi­ti sen sa­noi, ja äi­din sil­mien al­la kyy­kim­me sis­ko­jen kans­sa. On­nek­si on joki, tuos­sa niin lä­hel­lä, et­tä vesi tuok­suu ne­nään.

Työ on yk­kö­nen. Ison per­heen lau­tas­pi­noi­hin ja ruo­ka­kaap­pei­hin pi­tää saa­da täy­tet­tä, mur­ki­naa. Vaat­tei­den kier­to­kul­ku pyö­rit­tää ta­lon tois­ta pää­tä, jos­sa tois­tu­vat val­ko­pyyk­ki, kir­jo­pyyk­ki, öl­jy­pyyk­ki, val­ko­pyyk­ki…

Pyyk­ki­na­rut ran­nan puo­lel­la ja puh­tai­den vaat­tei­den tuok­su saa­vat hen­git­tä­mään sy­vään. Hyvä mie­li nou­see pääl­lim­mäi­sek­si. Työn palk­kaa­ko se on? Vie­lä nyt­kin, nel­jän­kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua mi­nus­ta tun­tuu sa­mal­ta.

Ko­to­na opin ar­vos­ta­maan työ­tä. Siis mil­lais­ta työ­tä? Ja opin­ko ar­vos­ta­maan leik­kiä?

Eh­kä on vain mi­nun ko­ke­muk­se­ni maan­vil­je­li­jän ja kuor­ma-au­toi­li­jan tyt­tö­nä, et­tä kun­non työ­tä on se, mis­sä tu­lee hiki. La­pi­o­hom­mat, ko­ne­työt, limp­pu-ura­kat ja po­tun­nos­tot. Tie­tys­ti työ­tä on myös hoi­ta­mi­nen, mut­ta se kuu­luu asi­aan. Ih­mi­siä pi­tää hoi­taa, var­sin­kin lap­sia ja van­ho­ja. Ja sai­rai­ta ja vai­vai­sia. Ja eläi­miä pi­tää hoi­taa. Hoi­ta­mi­nen on jo­ten­kin it­ses­tään­sel­vää.

En­tä kont­to­ri­hom­mat ja kir­joit­te­lut? On­ko tot­ta, et­tä nii­hin töi­hin läh­te­vät ne, jot­ka ei­vät jak­sa muun­lais­ta? Saa­ti tai­tei­li­jat, tau­lu­maa­ka­rit, tai­vaan­ran­nan­maa­la­rit ja viu­lun­vin­gut­ta­jat? Sa­noo­han sa­nan­las­ku­kin, vai ru­no­ko se sa­noo, et­tei sel­lai­sel­la pär­jää. Se on lii­an huo­le­ton­ta.

Lau­lu ja leik­ki kuu­lu­vat ju­han­nu­saat­toon ja jou­lu­aat­toon. Ju­han­nus­ko­kol­la ai­kui­set­kin juok­se­vat vii­mei­nen pari uu­nis­ta ulos ja lau­la­vat ää­nis­sä Halk’ il­lan rus­kon au­er­man. Jou­lu­aat­to­na lei­ki­tään tont­tu­leik­ke­jä ja pyö­ri­tään yh­des­sä kuu­sen ym­pä­ril­lä: “Ja van­ha­kin nyt nuor­tuu kuin lap­si leik­ki­mään.”

äi­ti­nä ja mum­ma­na saan lu­van leik­kiä las­ten kans­sa. Höp­sö­tel­lä sa­noil­la, vi­lah­taa pii­loon ja et­siä las­ta pii­los­ta, jän­nit­tää ja si­lit­tää yh­des­sä Nii­lo-sii­li­kä­si­nuk­kea, pei­tel­lä nuk­ke­vau­vaa ja tan­ka­ta kil­pu­ria au­to­ma­tol­la.

Vas­ta ai­kui­se­na olen op­pi­nut – tot­ta pu­hu­en vii­me vuo­si­na – et­tä minä tar­vit­sen leik­kiä. Ai­kaa, jos­sa työ ja tuot­ta­va te­ke­mi­nen ei­vät vaa­di suo­ri­tuk­sia, jos­sa aja­tus ja tun­teet saa­vat va­el­taa ren­nos­ti. Leik­ki­mi­sen puu­te, luo­vuu­den ja it­seil­mai­sun puu­te te­ke­vät mi­nus­ta stres­saan­tu­neen, hä­täi­sen, huo­les­tu­neen ja vä­sy­neen.

Leik­ki on le­po­het­ki, jon­ka ei tar­vit­se ol­la pit­kä. Tun­ti kir­joit­ta­mis­ta omas­sa rau­has­sa; pii­pah­dus met­sä­tiel­lä ään­ten, tuok­su­jen ja mai­se­man kes­kel­lä; uu­sien Sii­o­nin lau­lu­jen al­ku­soit­to­jen har­joit­te­lua; ys­tä­vän lah­joit­ta­man ru­no­kir­jan lu­es­ke­lua; py­säh­ty­mi­nen maa­laus­ten ja veis­tos­ten ää­reen.

Vaik­ka tie­dän, et­tä leik­ki ja luo­vuus ovat mi­nul­le elin­tär­kei­tä, ne jää­vät vie­lä­kin hel­pos­ti si­vuun. Lap­sen kus­kaus, tal­koo­vuo­ro, pi­ha­työt, pyy­kit ja kurs­sin suun­nit­te­lu tu­le­vat en­sin. Sit­ten vas­ta voin teh­dä jo­tain it­sel­le ki­vaa. Löy­ty­nee­kö mil­loin­kaan ta­sa­pai­noa?

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä nuo­ren mi­nä­ni eh­dot­to­muus on vä­hen­ty­nyt. Sil­loin ajat­te­lin, et­tä mi­nun pi­tää läh­teä am­mat­tiin, joka aut­taa ih­mi­siä konk­reet­ti­ses­ti. Kant­to­rin tai kir­joit­ta­jan työ­tä en va­lin­nut, kos­ka ne ei­vät tun­tu­neet hyö­dyl­li­sil­tä vaan jopa lii­an mu­ka­vil­ta. Sai­si­ko sel­lais­ta teh­dä työk­seen…

Nyt sa­noi­sin 18-vuo­ti­aal­le it­sel­le­ni: Mu­siik­ki ja sa­nat ovat kuin il­ma, jota hen­gi­täm­me. Luo­vuu­del­le ja lei­kil­le pi­tää ol­la si­jaa elä­mäs­sä työn vas­ta­pai­no­na. On hie­noa, et­tä joku “leik­kii työk­seen” ja pyy­tää toi­si­a­kin leik­kiin mu­kaan.

Par­haim­mil­laan työ on leik­kiä, ku­ten tä­män blo­gin kir­joit­ta­mi­nen. Va­li­ta mu­ka­va ai­he, kuu­los­tel­la mitä se tuo mie­leen, kir­joit­taa pa­pe­ril­le ja na­pu­tel­la ko­neel­le. Tyk­kään!