Viik­ko sit­ten meil­lä teh­tiin pit­kää päi­vää. Per­heen re­mont­ti­mie­het, lei­pu­ri-sii­voo­jat sekä vi­su­a­lis­tit pa­ni­vat kaik­ken­sa pe­liin. Lo­put­to­mal­ta tun­tu­vaa remp­paa elä­vä ko­tim­me muut­tui kä­sit­te­lys­sä niin pal­jon, et­tä oli ilo ava­ta ovi vie­rail­le.

Ik­ku­na­lis­tat, oven­pie­let, ver­ho­tan­got, ver­hot, soh­va, soh­va­pöy­tä, kir­ja­hyl­lyt, puh­taat ma­tot.

Juh­lan tun­tu py­syy huo­neis­sa vie­lä pit­kään juh­lien jäl­keen. Is­tah­dan soh­val­le ja nau­tin rau­has­ta ja nä­ky­mäs­tä. Löy­sin vii­me met­reil­lä To­ris­ta 60-lu­ku­lai­sen, pie­nen ja elä­mää näh­neen kel­ta-rus­ke­a­rai­tai­sen soh­van, joka so­pii ta­loom­me kuin ema­li­va­ti kom­muu­tiin.

Is­tun olo­huo­nees­sa him­me­lin al­la ja mie­tin, mitä ha­lu­ai­sin ker­toa rip­pi­juh­lis­ta. Aja­tuk­set va­el­ta­vat myös men­neis­sä per­he­juh­lis­sa. Jos­ta­kin syys­tä muis­tan en­sim­mäi­se­nä ne ris­ti­äi­set, jois­sa vau­van pään­kui­vaus­lii­na jou­tui huk­kaan juu­ri en­nen pa­pin tu­loa. Olin si­lit­tä­nyt pie­nen pel­la­va­lii­nan, jon­ka reu­naan olin it­se vä­ker­tä­nyt pit­sin ja jol­la oli kui­vat­tu jo kuu­den van­hem­man lap­sen hiuk­set.

Löy­sin ka­don­neen lii­nan ti­lal­le vau­van isän val­koi­sen kan­gas­ne­nä­lii­nan, jon­ka sis­ko­ni si­lit­ti ja tait­te­li kas­te­mal­jan vie­reen. Ka­dok­sis­sa ol­lut lii­na löy­tyi kuu­kau­sien ku­lut­tua sei­nän ja pat­te­rin vä­lis­tä. Nii­den ris­ti­äis­ten jäl­keen pu­huim­me mie­he­ni kans­sa, et­tä jos meil­le vie­lä tu­lee ris­ti­äi­set, pyy­däm­me apua val­mis­te­lui­hin.

Näis­sä juu­ri pi­de­tyis­sä rip­pi­juh­lis­sa meil­lä oli apua, ja tun­tui sil­tä, et­tä roo­lit oli­vat vaih­tu­mas­sa. Lap­set ja hei­dän puo­li­son­sa kan­toi­vat pöy­tiä ja penk­ke­jä, aset­te­li­vat pöy­tä­lii­no­ja, nos­te­li­vat kaa­peis­ta kul­ho­ja ja kup­pe­ja ja et­si­vät so­pi­via lu­si­koi­ta. Sain ot­taa vas­taan juu­ri lei­vot­tu­ja kak­ku­poh­jia ja ha­kea pak­ka­ses­ta sin­ne il­mes­ty­nei­tä pii­ra­koi­ta. To­te­sin nuo­rem­man pol­ven uu­den­lai­set eh­do­tuk­set ja rat­kai­sut toi­mi­vik­si ja iloit­sin sii­tä, et­tä val­mis­tim­me juh­laa yh­des­sä.

Kii­tol­li­nen mie­li ja hu­li­nan he­rät­tä­mä vä­sy­mys vaih­te­li­vat. Oli­si­pa kei­nu­tuo­li. Ym­mär­rän nyt nii­tä mum­mo­ja ja pap­po­ja, jot­ka kii­kut­te­le­vat su­vun pie­nim­piä kai­kes­sa rau­has­sa. Heil­lä on tär­keä teh­tä­vä ja he saa­vat sa­mal­la le­väh­tää.

Ajat­te­len äi­ti­ä­ni, joka ha­lu­si muis­taa jo­kai­sen nel­jän­tois­ta lap­sen­sa syn­ty­mä­päi­vän. Synt­tä­ri­san­ka­ri löy­si aa­mul­la lah­jan pään vie­res­tä, tyy­nyl­tä. Päi­väl­lä teh­tiin kak­ku, ja joku vie­ras­kin saat­toi pii­pah­taa. Kun asuin omil­la­ni, osa­sin odot­taa äi­din pu­he­lua. Hän soit­ti ja lau­sui ru­non tai lau­loi. It­ses­tään sel­väs­ti van­hem­pa­ni tu­li­vat ris­ti­äi­siin ja las­ten­las­ten synt­tä­reil­le. Juh­la tun­tui oi­ke­as­ti al­ka­van sil­loin, kun iso­van­hem­mat saa­pui­vat.

Toki muis­tan myös lap­suus­ko­ti­ni juh­lien sii­vouk­sen ja lei­po­mi­sen, vaat­tei­den hank­ki­mi­sen tai om­pe­lun ja lo­put­to­mat ar­ki­hom­mat, jois­ta piti sel­vi­tä juh­lan al­la­kin. Pin­na ki­ris­tyi ja ää­ni nou­si. As­ke­leet tö­mi­si­vät käy­tä­väl­lä, kun joku juok­si pa­koon ko­men­to­ja.

Val­mis­te­lun ki­reys unoh­tui mel­kein ko­ko­naan, kun vie­rai­ta al­koi tul­la, kah­vi tuok­sui, kynt­ti­lät sy­ty­tet­tiin ja alet­tiin lau­laa. Tut­tu­ja ih­mi­siä, su­ku­lai­sia ja naa­pu­rei­ta, ys­tä­viä. Hei­dän kes­kel­lään oli hyvä ol­la.

"Mi­nus­ta on mu­ka­va lait­taa juh­lia lap­sil­le, jo­kai­sel­le lap­sel­le." Muis­tin nämä tut­ta­va­ni sa­nat, kun nos­te­lin nau­la- ja ruu­vi­laa­ti­koi­ta, meis­se­lei­tä ja sirk­ke­liä pii­loon tä­män ke­sän vie­rail­ta. Jo­kai­sel­le lap­sel­le. Jo­kai­nen meis­tä tar­vit­see oman het­ken­sä ja huo­mi­on­sa, vaik­ka vaa­ti­mat­to­man­kin. On­nit­te­lu, kos­ke­tus, kat­se, sa­nat, jot­ka sa­no­taan juu­ri mi­nul­le. Ne jää­vät mie­leen. Val­mis­te­lus­ta minä en ai­na pidä, toi­sin kuin mai­nit­se­ma­ni suu­ren per­heen äi­ti, mut­ta juh­la on mu­ka­va.

Rip­pi­nuo­rem­me kah­vi­pöy­däs­sä pa­loi aluk­si vain yk­si kynt­ti­lä. Se oli kas­te­kynt­ti­lä vii­den­tois­ta vuo­den ta­kaa. Sil­loin­kin oli­vat pai­kal­la kum­mit ja mei­dän oma per­he, iso­van­hem­mat ja ys­tä­viä. Per­heem­me on kas­va­nut las­ten puo­li­soil­la ja lap­sil­la. Iso­van­hem­mat ovat pois­sa.

Juh­la tun­tui ai­van oi­ke­al­ta, vaik­ka edel­li­nen su­ku­pol­vi puut­tui. Ko­tiim­me tul­leet si­sa­ruk­set, ys­tä­vät, tä­dit, enot ja ser­kut toi­voi­vat Tai­vaan Isän siu­naus­ta po­jal­lem­me. Nuo­rel­le, joka ha­lu­si, et­tä an­tai­sim­me hä­nel­le rip­pi­ris­tin. "Os­tan kyl­lä, jos ai­ot pi­tää sitä", sa­noin. "Tot­ta­kai pi­dän", vas­ta­si nuo­ri, ja minä va­kuu­tuin sii­tä, et­tä rip­pi­juh­laan val­mis­te­lui­neen oli ai­het­ta.