“Su­a­kin nä­kee!” “No, on­han tääl­lä tut­tu­ja­kin!”

He oli­vat van­hem­pie­ni rip­pi­kou­lu­ka­ve­rei­ta ja mui­ta tut­tu­ja. Tun­nis­tin hei­dät il­mees­tä, kat­sees­ta, hy­mys­tä, ta­vas­ta pu­hua.

He, ku­ten sa­dat muut mi­nul­le tun­te­mat­to­mat­kin vie­raat, saa­pui­vat ikään­ty­nei­den yh­tei­seen jou­lu­juh­laan. Per­he­tut­tu­jen li­säk­si ta­pa­sin hei­tä, joi­hin olen tu­tus­tu­nut “ihan it­se” omis­sa elä­män­pii­reis­sä­ni. Teh­tä­vä­ni oli sa­noa: "Ju­ma­lan ter­ve, ter­ve­tu­loa!" Sain vas­tauk­sek­si iloi­sia hy­my­jä ja tyy­ty­väi­siä kii­tok­sia.

Ys­tä­väl­li­set sa­nat tun­tui­vat hy­vil­tä. Sa­mal­la lii­kut­ti, kuin­ka tut­ta­vat ovat hau­ras­tu­neet: nais­ten kä­det oli­vat pie­net ja luut nä­kyi­vät ohu­en ihon al­ta. Mies­ten kä­det ei­vät enää ol­leet työn ko­vet­ta­mat. Moni tu­keu­tui puo­li­son tai ys­tä­vän kä­si­kynk­kään, kä­ve­ly­kep­piin tai -sau­voi­hin. Huo­no­jal­kais­ta odo­tet­tiin, huo­no­nä­köis­tä oh­jat­tiin.

Omien yli 80-vuo­ti­ai­den ys­tä­vie­ni an­si­os­ta olen op­pi­nut, et­tä elä­mä­ni­lo ja toi­vo ei­vät vält­tä­mät­tä vä­he­ne ikään­ty­es­sä. Voi ol­la päin­vas­toin, kun lo­pul­ta­kin us­kal­taa ol­la oma it­sen­sä. Iä­käs voi myös op­pia uut­ta ja muut­taa ajat­te­lu­ta­paan­sa, jos mo­ti­vaa­ti­o­ta on tar­peek­si.

Ys­tä­vie­ni seu­ras­sa ajat­te­len usein, et­tä mie­li on iki­nuo­ri ja se nä­kyy sil­mis­tä. Pol­vet vai­vaa­vat, sy­dän oi­kut­te­lee ja iho ryp­pyi­lee, mut­ta mie­li on kuin nuo­ren ih­mi­sen – elä­män­ko­ke­muk­sen vii­sau­del­la ri­kas­tet­tu­na.

Van­he­ne­mi­sen mer­kit muis­tut­ta­vat mei­tä sii­tä, et­tä em­me elä lo­put­to­mas­ti. Sain it­se­kin muis­tu­tuk­sen: va­sem­paan sil­mää­ni tuli vaa­ra­ton vai­va, jos­ta sil­mä­lää­kä­ri sa­noi: “Nii­tä tu­lee van­hem­mi­ten.” Tun­tui jo­ten­kin ou­dol­ta, et­tä hän pu­hui mi­nul­le. Pak­ko se oli us­koa, kun syn­ty­mä­ai­ka täs­mä­si.

Yk­si van­he­ne­mi­sen puo­li tun­tuu oi­kein ki­val­ta: saa ol­la rau­has­sa lap­sel­li­nen. Las­ten las­ten ja omien­kin las­ten kans­sa voi hel­lit­tää ai­kui­sen jär­ke­vyy­des­tä ja an­tau­tua mie­li­ku­vi­tuk­sen mat­kaan. Tä­män ku­lu­neen syk­syn ai­ka­na olen var­maan leik­ki­nyt enem­män kuin kos­kaan. Olen ni­mit­täin saa­nut teh­dä pik­ku­pät­kän työ­tä päi­vä­ko­din las­ten ja ai­kuis­ten pa­ris­sa. Kyl­lä­pä olen naut­ti­nut sa­duis­ta, ta­ri­nois­ta sekä lei­kis­tä ja ku­vit­te­lus­ta. Eh­kä ne jäi­vät lap­se­na vä­hän pii­loon tie­don­ja­non ja vas­tuul­li­suu­den taak­se. On­nek­si sain ko­kea vie­lä tä­män. Olen löy­tä­nyt si­säl­lä­ni pii­los­sa ol­lut­ta las­ta.

Opet­te­len hoi­vaa­maan leik­ki­sää mi­nua esi­mer­kik­si kir­joit­ta­mal­la ta­jun­nan­vir­taa, las­ten lau­lu­ja, sa­tu­ja tai ta­ri­noi­ta. Vii­mek­si ym­mär­sin vaih­taa kä­ve­ly­lenk­kien taus­ta­ää­net ren­nom­paan. Tyk­kään ni­mit­täin opis­kel­la ja kä­vel­les­sä asi­at pai­nu­vat hel­pos­ti mie­leen, jo­ten olen kuun­nel­lut kiin­nos­ta­via tie­to­pai­not­tei­sia pod­cas­te­ja nap­pi­kuu­lok­keil­la. Nyt et­sin­kin Yle Aree­nas­ta Tove Jans­so­nin muu­mi­kir­jan Tai­ka­tal­vi. Kor­vat naut­ti­vat sen kie­les­tä ja ta­ri­na yl­lät­ti, mut­ta kir­ja oli myös vii­sas ja pani ajat­te­le­maan. Esi­mer­kik­si: “Mut­ta se, mitä ta­pah­tuu juu­ri nyt, on to­del­la mie­len­kiin­toi­sem­paa kuin se, mitä ta­pah­tui tu­hat vuot­ta sit­ten” (Muu­mi­peik­ko, Tai­ka­tal­vi).

Vii­mei­se­nä van­hus­ten juh­laan saa­pui mies, jol­la ei ol­lut seu­raa. Hän ter­veh­ti iloi­ses­ti. Aja­tuk­sis­sa­ni ta­pu­tin ja peu­ku­tin hä­nel­le, kun hän oli sel­viy­ty­nyt läh­te­mään. Mie­lee­ni nous­seet lie­vä sää­lin tun­ne ja yk­si­näi­syy­den mör­kö häi­pyi­vät vaa­te­nau­la­kon taak­se. Vä­hän no­lot­ti. Ei kan­nat­tai­si teh­dä pää­tel­miä yh­den sil­män­rä­päyk­sen pe­rus­teel­la.

Ku­kaan tut­ta­vis­ta ei muu­ten mai­nin­nut, et­tä olet­pa muut­tu­nut tai van­hen­tu­nut. Eh­kä he jo tie­tä­vät sen, mitä me nuo­rem­mat vie­lä opet­te­lem­me, kum­mas­te­lem­me ja otam­me pu­heek­si: me kaik­ki van­he­nem­me. Ja jo­kai­sen si­säl­lä on se sama lap­si. Se sii­tä.