Mistähän johtuu, että ihan oudot ihmiset alkavat kertoa minulle elämäntarinaansa? Joku sanoi joskus: “Sinulla on sellaiset silmät, että sinulle voi kertoa.” Toinen totesi: “Olet sen näköinen että sinuun voi luottaa.”
Itse arvelen, että kysymys on vain siitä, että osaan kuunnella.
Olen ammattikuuntelija. Lääkärin tulee saada esille potilaan vaiva ja suru, avun tarve. Ilmankos satunnaiset kanssakulkijat uskoutuvat minulle, mutta ammattikuuntelijan rooli on joskus myös taakka. On hankala antautua dialogiin saati kertoa itsestä. Keskustelu muuttuu nopeasti yksipuoliseksi kyselyksi. Miksi onkaan niin vaikea keskustella? Kertoa ja kuunnella vuorotellen. Epäilyttää, olenko minä kiinnostava? Haluaako joku oikeasti kuunnella, mitä minulle kuuluu? Voinko luottaa siihen, että asiani jäävät ystävän astiaan kuin suljettuun ruukkuun?
Toisaalta sanotaan, että lääkäri ei aina jaksa kuunnella potilasta tarpeeksi pitkään, vaan keskeyttää ja alkaa pommittaa kysymyksillä. Jos hän jaksaisi kuunnella, hän säästyisi päänvaivalta ja potilas välttäisi turhan tutkimus- ja selvittelyrumban.
Myös terapeutin ja toimittajan taitoihin kuuluu kuunteleminen. Eräällä kurssilla harjoiteltiin haastattelua, opeteltiin nyökäyttämään päätä oikein ja rohkaisevasti: kerro lisää. Se piti tehdä pelkästään katseella ja kasvojen ilmeillä eikä ääntä saanut päästää, ettei se sotkisi nauhoitusta.
Aktiivista kuuntelua voi harjoitella seuraavien ohjeiden mukaan: hymyile, käänny puhujaan päin, kallistu keskustelukumppanin suuntaan, kosketa kertojaa neutraalisti, esimerkiksi kädellä olkapäälle, katso kertojaa ja nyökkää tai ynähtele hänelle hyväksyvästi.
En minä sentään aina jaksa kuunnella. Joskus käy niin, että kysyn saman kysymyksen kahdesti peräkkäin. Lapset siitä huomauttavat ja moittivat, että en kuuntele. Aiheellinen moite, koska ensimmäinen vastaus jäi kuulematta tai unohtui saman tien.
Yhteen aikaan sain puheluita, joissa ihmiset kertoivat vaivoistaan ja sairauksistaan. Ehkä he toivoivat apua, ehkä kuuntelijaa. Kun en jaksanut tai halunnut kuunnella, kun omat voimat olivat vähissä, aloin kertoa päälle omaa sairauskertomustani. Se tepsi, puhelu loppui yleensä melko lyhyeen.
On toisenlaistakin päälle puhumista, oikeastaan toisen puolesta puhumista. Jos puhekaveri etsii sanoja, ujostelee, on epävarma tai vasta harjoittelee puhumista, kiireisempi alkaa puhua puolesta. Hidas tai epävarma puhe voi johtua myös esimerkiksi puhe- tai kuulovammasta, sairaudesta tai vanhuudesta. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi omilla sanoillaan, joita keskustelukumppani ei voi tietää. Opin ymmärtämään toista vasta kun maltan kuunnella häntä rauhassa.
Kuulluksi tulemisen kokemus syntyy jo ihan pienenä lapsena, ennen puheen oppimista. Meidän aikuisten tehtävä on antaa lapselle sanoja. Mieleen tulee aika, jolloin omat lapset olivat pieniä. Puhuin, selitin, kerroin ja tulkkasin ilmeitä, liikkeitä ja ääntelyä. Yritin kuunnella lasten kehollisia viestejä.Pyrin muuttamaan kaiken sanoiksi. Iltaisin kieli ja suu lähes kramppasivat yhtämittaisen käytön takia ja tuntui hyvältä saada olla hiljaa, lepuuttaa kieltä. Turhaan ei puhuta äidinkielestä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys