Ma­kuu­huo­neen lat­ti­al­la epä­mää­räi­ses­sä pi­nos­sa vuo­teen vie­res­sä on kir­jo­ja, joi­ta olen ka­san­nut sii­hen il­ta­lu­ke­mi­sek­si. Sii­vo­sin lä­jää ke­vääl­lä ja ilah­duin. Jaak­ko Ala­saa­re­lan kir­jan Sinä pys­tyt (2018) olin lu­ke­nut alus­ta lop­puun. Sen si­jaan Eli­na Hil­tu­sen Ma­sen­nuk­ses­ta sel­vi­ää! (2018) oli kiin­nos­ta­nut vain ta­ka­kan­si­teks­tin ver­ran.

Mik­si­kö ilah­duin? Huo­ma­sin, et­tä olen pääs­syt seu­raa­val­le po­lun­pät­käl­le toi­pu­mi­sen mat­kal­la; ma­sen­nuk­sen tyh­jyy­des­tä ja py­säh­ty­mi­ses­tä toi­veik­kaa­seen huo­mi­seen. Dep­res­sio, työ­uu­pu­mus, trau­ma, krii­si, unet­to­muus ja muut mus­tan­har­maat sa­nat ovat ai­vo­je­ni va­ras­to­hyl­lyil­lä täl­lä het­kel­lä. Olen pyö­ri­tel­lyt nii­tä tar­peek­si. Opet­te­len, tut­kin ja elän to­dek­si sel­lai­sia asi­oi­ta ku­ten toi­vo, ilo, toi­pu­mi­nen, voi­ma­va­rat, luot­ta­mus, roh­keus, osaa­mi­nen, hy­väk­sy­mi­nen, liit­ty­mi­nen, yh­des­sä te­ke­mi­nen, luo­vuus ja uu­den op­pi­mi­nen.

Uu­det sa­nat al­koi­vat saa­da si­jaa pääs­sä­ni pari vuot­ta sit­ten. Kuin lap­sel­le oli­si osoi­tet­tu sor­mel­la "Kat­so tuon­ne!" ja kään­net­ty pää­tä uu­teen suun­taan. "Tuon­ne voit läh­teä. Huo­maat­han, et­tei si­nun enää tar­vit­se ju­mit­taa. Huo­maat­han, et­tä jal­ka­si kan­ta­vat taas."

La­man ja vä­hä­voi­mai­suu­den vä­rit­tä­mien vuo­sien jäl­keen as­ke­let aluk­si hoi­per­te­li­vat. Et­sin tu­kea ja roh­kai­sua ym­pä­ril­tä­ni. Iloi­set peu­ku­tuk­set, kan­nus­ta­vat hy­myt ja kom­men­tit roh­kai­si­vat, us­kal­sin jat­kaa. Va­kuu­tan edel­leen it­sel­le­ni, et­tei mi­nun tar­vit­se ryn­nä­tä täy­del­lä vauh­dil­la eteen päin. Saan men­nä omaa tah­tia. Mi­nus­ta tun­tuu hy­väl­tä, et­tä voin tart­tua uu­siin teh­tä­viin.

Me­ne­tyk­set voi­vat mul­lis­taa elä­män, ja on löy­det­tä­vä uu­si tapa elää. Työ­pai­kan me­ne­tys, eläk­keel­le jää­mi­nen, sai­ras­tu­mi­nen tai lä­hei­sen kuo­le­ma vaa­ti­vat muut­tu­maan ja mää­rit­te­le­mään it­sen­sä uu­des­taan. Kuka olet, kun et ole enää työn­te­ki­jä, et ky­ke­ne enää työ­hön tai et ole enää vai­mo, avi­o­mies, äi­ti tai isä, ty­tär tai poi­ka? Mil­lai­nen on uu­si ta­pa­si elää? Myös pe­sän tyh­je­ne­mi­nen pa­kot­taa ky­sy­mään, mitä sit­ten? Kuin­ka elät kah­des­taan puo­li­son kans­sa? Mitä sinä it­se ha­lu­at?

Suru ja me­ne­tyk­set hil­jen­tä­vät, py­säyt­tä­vät. Jos­sa­kin vai­hees­sa mie­leen voi nous­ta ky­sy­mys: "Olen­ko sur­rut jo tar­peek­si? Saan­ko kat­soa jo tu­le­vai­suu­teen?" Su­run po­lun­pät­kä lop­puu ja sen saa jät­tää taak­se, osak­si omaa elä­mää.

Ih­mi­sen mie­li, ih­meel­li­nen ka­pis­tus, saat­taa häm­men­tyä myös on­nel­li­sen muu­tok­sen vuok­si. Opis­ke­lu­jen lop­pu­mi­nen ja am­mat­tiin val­mis­tu­mi­nen, työ­pai­kan saa­mi­nen, lop­puun saa­tu iso työp­ro­jek­ti, seu­rus­te­lu tai avi­oi­tu­mi­nen saat­ta­vat ko­e­tel­la mie­len ta­sa­pai­noa. Jat­kuu­ko on­ni? Olen­ko riit­tä­vän hyvä työ­hön tai kump­pa­nik­si? Mitä sit­ten teen, kun iso työ on lo­pus­sa? Ei­kö elä­mä muut­tu­nut­kaan pa­rem­mak­si? Mis­tä nyt haa­vei­len, min­ne py­rin?

Suo­ma­lai­nen pe­ri­pes­si­mis­ti­nen "It­ku pit­käs­tä ilos­ta" -asen­ne­ko se sii­nä kum­mit­te­lee? Sa­nan­par­si jou­tai­si un­ho­laan ja voi­sim­me ope­tel­la uu­den ver­si­on: "Ilo pit­käs­tä it­kus­ta." Suru on sur­ta­va, ja sen jäl­keen on lupa iloi­ta ja toi­voa.