Jou­sien tu­tut sä­ve­let kul­jet­ta­vat aja­tuk­sia pit­kin vuo­si­kym­me­ni­ä­ni. Sul­jen sil­mät. Is­tun kir­kon pen­kis­sä, tun­nen toi­sel­la puo­lel­la puo­li­so­ni, toi­sel­la poi­ka­ni har­ti­at.

Suru, ka­tu­mus, hä­peä ja avun­pyyn­tö ki­tey­ty­vät tä­hän me­lo­di­aan. Alt­to aloit­taa lau­lun. "Er­bar­me dich, er­bar­me dich, mein Gott..." Ju­ma­la­ni, ar­mah­da mi­nua.

Tätä en­nen evan­ke­lis­ta on ker­to­nut, et­tä Pie­ta­ri meni ulos ja it­ki kat­ke­ras­ti. Hän oli kol­me ker­taa kiel­tä­nyt tun­te­van­sa Jee­suk­sen, mes­ta­rin­sa.

Ih­mi­nen Pie­ta­ri uho­si ja va­kuut­ti py­sy­vän­sä mes­ta­rin rin­nal­la kaik­ki­na het­ki­nä, mut­ta kun ih­mi­nen Pie­ta­ri pel­kä­si oman hen­ken­sä puo­les­ta, hän unoh­ti lu­pauk­sen­sa.

Mat­teus-pas­sio kuu­luu pää­si­äi­sen odo­tuk­see­ni sa­moin kuin En­ke­li tai­vaan jou­lu­aa­muun. Kuin­ka mon­ta kii­ras­tors­tai-il­taa on­kaan ku­lu­nut luu­tu­tes­sa lat­ti­oi­ta, pyyh­kies­sä pö­ly­jä, vii­ka­tes­sa pyyk­ke­jä ja vaih­ta­es­sa puh­tai­ta la­ka­noi­ta vuo­tei­siin. Taus­tal­la soi­va pas­sio on teh­nyt ar­ki­ses­ta työs­tä eri­tyi­sen. Bac­hin kol­me­tun­ti­sen sä­vel­lyk­sen ai­ka­na talo on hil­jen­ty­nyt sau­no­maan ja il­lan päät­teek­si puh­tai­siin vuo­tei­siin.

Nuo­re­na, lap­suus­ko­dis­sa­ni, kuun­te­lin pas­si­on lo­pun usein omas­sa vuo­tees­sa­ni pik­ku­ra­di­os­ta, joka oli sän­gyn pääs­sä. En ha­lun­nut näyt­tää toi­sil­le, kuin­ka pal­jon ja sy­väl­tä sä­ve­let ja sa­nat kos­ket­ti­vat. Osa­sin sak­saa sen ver­ran, et­tä tie­sin, mikä koh­ta kär­si­mys­ties­tä oli me­nos­sa.

Hil­jai­sen vii­kon pe­rin­tee­ni ar­ki­sen sii­vouk­sen, pas­si­on ja sen tuo­man lii­ku­tuk­sen kans­sa on jat­ku­nut näi­hin päi­viin. Sik­si tämä ko­ke­mus kuun­nel­la mu­sii­kin evan­ke­liu­mia py­häs­sä kirk­ko­ti­las­sa on mi­nul­le eri­tyi­nen. Hen­gi­tän ja pi­dä­tän hen­gi­tys­tä sa­maan tah­tiin vie­rus­to­ve­rie­ni kans­sa.

Yh­des­sä kul­jem­me Va­pah­ta­jan kär­si­mys­tien vie­rel­lä. Yh­des­sä hä­pe­äm­me, kun Pie­ta­ri pet­tää. Yh­des­sä tyy­dym­me sii­hen, et­tä olem­me ih­mi­siä. Yh­des­sä jääm­me luot­ta­maan sii­hen, et­tä Mes­ta­rin kuo­le­ma ja pää­si­äi­saa­mun ih­me ovat tur­va­paik­ka sie­lul­le.

"Ruhe sanf­te, sanf­te ruh!" Le­pää rau­has­sa. Lop­pu­kuo­ron ja soi­tin­ten su­rul­li­sen kau­niit sä­ve­let vai­me­ne­vat.

Hil­jai­suus tun­tuu kes­tä­vän lo­put­to­miin. Jää ai­kaa aja­tel­la, ko­kea, kuul­la sa­no­ma.