Opis­ke­li­ja­ruo­ka­lan alas­las­ket­tu kat­to häi­vyt­tää lau­tas­ten ja haa­ru­koi­den ka­li­nan. Puhe aal­toi­lee ym­pä­ril­lä­ni hil­jai­se­na, häi­rit­se­mät­tä. Pöy­dän ää­res­sä on help­po up­pou­tua omiin aja­tuk­siin.

Kurs­si­päi­vä lop­pui juu­ri. Tun­tui mu­ka­val­ta is­tua op­pi­laan pai­kal­la. Jäin kou­lul­le kir­joit­ta­maan ja kah­vit­te­le­maan en­nen il­lan työ­ru­pe­a­maa.

Mi­ten ko­toi­saa on­kaan opis­ke­li­joi­den jou­kos­sa. Tar­mok­kaat as­ke­leet ja ryh­ti ker­to­vat sii­tä, et­tä nämä nuo­ret täh­tää­vät mie­lui­saan am­mat­tiin.

Mie­leen tu­lee omien opis­ke­lu­je­ni al­ku: ana­to­mi­an mää­rä­tie­toi­nen ul­koa opet­te­lu, pa­kol­li­set pien­ryh­mä­har­joi­tuk­set, lep­poi­sa jut­te­lu kurs­si­ka­ve­rei­den kans­sa. Sil­loin tun­tui, et­tä tu­le­vai­suu­den va­loi­sa hal­li odot­taa tai­vai­ta hi­po­van ava­ra­na, minä pys­tyn mi­hin vain.

Mo­nen vuo­den opis­ke­luun mah­tui toi­voa ja vä­sy­mys­tä, iloa ja tyy­dy­tys­tä.

Var­si­nai­nen lää­kä­rin ura­ni lop­pui, kun koh­ta­sin ra­ja­ni. Se ei ol­lut on­nek­si koko elä­mä­ni lop­pu, vaik­ka si­tä­kin pel­kä­sin.

Tot­ta pu­hu­en etee­ni on avau­tu­nut toi­sia va­loi­sia huo­nei­ta, jois­sa näen paik­ka­ni. Mi­nua kut­su­taan yhä, mi­nua tar­vi­taan ja minä saan tar­vi­ta. Olen et­si­nyt ja löy­tä­nyt uu­sia reit­te­jä, saa­nut opis­kel­la ja op­pia kan­ta­pään kaut­ta. Olen ope­tel­lut luot­ta­maan sii­hen, et­tä kaik­ki me­nee lo­pul­ta par­hain päin.

Sa­maan ai­kaan mi­nun lap­se­ni ha­ke­vat omaa paik­kaan­sa. Se häm­men­tää ja vä­hän hä­vet­tää­kin mi­nua. On­ko nor­maa­lia, edes mah­dol­lis­ta, et­tä per­heen äi­ti on las­ten­sa kans­sa sa­mas­sa vai­hees­sa, uu­den edes­sä?

Lap­si tut­kii ja tun­nus­te­lee it­se­ään: Mikä mi­nus­ta tu­lee iso­na? Mitä ha­lu­an teh­dä? Mis­sä olen hyvä? Minä tsemp­paan ja muis­tu­tan lap­sen tai­dois­ta, luon­teen­piir­teis­tä ja kiin­nos­tuk­sis­ta. Kan­nus­tan yrit­tä­mään, aloit­ta­maan jos­ta­kin.

Ai­kui­nen lap­se­ni kuun­te­lee, väit­tää vas­taan, ky­se­lee, roh­kais­tuu, in­nos­tuu ja epä­röi.

– Kyl­lä se tie ja paik­ka löy­tyy lo­pul­ta.

Mikä minä olen neu­vo­maan, kun it­se­kin olen kes­ke­ne­räi­nen. Joku lap­sis­ta tsemp­paa mi­nua:

– äi­ti, kyl­lä sinä osaat!

Nau­ram­me yh­des­sä.

äi­ti ja isä, mum­mit ja pa­pat sekä tä­dit ja se­dät tie­si­vät. Heil­tä sain va­kaan ja pun­ni­tun neu­von, jos­kus jopa pyy­tä­mät­tä. Tun­tui, et­tä hei­hin saat­toi luot­taa. On­ko mah­dol­lis­ta, et­tä he­kin oli­vat sa­maan ai­kaan epä­var­mo­ja? Ha­ki­vat­ko he omaa suun­taan­sa ku­ten minä?

En­tä jos mi­nun ai­kui­se­ni oli­si­vat sa­no­neet, et­tä he ei­vät tie­dä. Mi­ten se oli­si vai­kut­ta­nut suh­tee­seem­me? Mi­hin oli­sin luot­ta­nut?

Olen ko­ke­nut, et­tä kes­kus­te­lut las­ten kans­sa ovat li­sän­neet luot­ta­mus­ta omiin ky­kyi­hin ja aja­tuk­siin. Toi­von, et­tä myös lap­set ovat ko­ke­neet niin. Saam­me yh­des­sä op­pia elä­mään.

Ruo­ka­lan ovet lu­ki­taan. Siir­ryn vih­ko­ni kans­sa etei­sau­lan pu­nai­sel­le, peh­me­äl­le ra­hil­le. Vie­rei­ses­sä pöy­däs­sä opis­ke­li­ja­po­jat miet­ti­vät en­si­hoi­don ku­vi­oi­ta. Joku heis­tä läh­tee sa­lil­le. Nuo­ret ot­ta­vat koh­ta paik­kan­sa työ­yh­tei­söis­sä, sou­ta­jat vaih­tu­vat. Tu­lee hyvä mie­li.

Ha­lut­tai­si hui­ka­ta:

– Heip­pa, sa­mas­sa ve­nees­sä ol­laan!