En­tä jos kuu­li­sit, et­tä si­nul­la on puo­li vuot­ta eli­nai­kaa jäl­jel­lä.

Tie­dät, et­tä pys­tyt pu­hu­maan ja liik­ku­maan ja käyt­tä­mään kä­siä. Näet hy­vin, kuu­let, tun­net ja hais­tat, ajat­te­lu­si ja muis­ti­si toi­mi­vat. Mut­ta tie­dät, et­tä kuo­le­ma tu­lee kuu­den kuu­kau­den ku­lut­tua.

Mitä teet? Ke­nen kans­sa ha­lu­at viet­tää vii­mei­set kuu­kau­te­si, päi­vä­si, het­ke­si? Ha­lu­at­ko vie­lä käy­dä jos­sa­kin uu­des­taan tai edes ker­ran elä­mäs­sä? Mitä ha­lu­at vie­lä saa­da ai­kaan?

Kuu­lin alun ky­sy­myk­sen muu­ta­ma vuo­si sit­ten erääs­sä kou­lu­tuk­ses­sa ja olen esit­tä­nyt sen it­se­kin jos­kus. Py­säh­dyn­pä täl­lä ker­taa poh­ti­maan sitä it­se, vaik­ka mi­nul­le ei tuo­ta mää­rä­ai­kaa ole an­net­tu.

Kuu­si kuu­kaut­ta on noin sa­ta­kah­dek­san­kym­men­tä vuo­ro­kaut­ta, 259 200 mi­nuut­tia, 15 552 000 se­kun­tia. Mon­ta­ko aja­tuk­sen­hai­tu­vaa eh­tii­kään kul­kea pääs­sä­ni yh­des­sä se­kun­nis­sa? Mon­ta­ko ker­taa eh­din ku­vi­tel­la kuo­le­man?

Kuo­le­man ajat­te­lu tun­tuu rin­ta­ke­häl­lä hy­väl­lä ta­val­la jän­nit­tä­väl­tä. Niin kuin sil­loin, kun odo­tan, et­tä pää­sen aloit­ta­maan kurs­sia uu­den ryh­män kans­sa, tai sil­loin, kun odo­tin lap­se­ni hää­mu­sii­kin al­ku­tah­te­ja. Koh­ta koen jo­tain ai­van uut­ta, ar­vo­kas­ta. Se on jo oven ra­os­sa.

Mitä minä ha­lu­ai­sin teh­dä en­nen kuo­le­maa? Läh­ti­sin­kö reis­saa­maan? Olen mat­kus­ta­nut niin vä­hän, et­ten kai­paa sitä. Jo­tain lä­hi­mat­kai­lua eh­kä, Lap­piin, su­ku­lais­ten luok­se ete­lä-Suo­meen. Eh­ti­sin­kö pii­pah­taa sis­kon luo­na Ka­na­das­sa? Kä­vi­sin las­ten per­hei­den luo­na rau­has­sa, kii­reh­ti­mät­tä. Sy­lit­te­li­sin pik­kui­sia, jut­te­li­sin ai­kuis­ten kans­sa. Ha­lu­ai­sin an­taa sitä, mitä mi­nul­la on. Su­ku­ni ta­ri­noi­ta, aja­tuk­sia, joi­ta­kin pe­rin­tei­tä: Et­tä ih­mi­sen ar­vo ei rii­pu hä­nen am­ma­tis­taan tai ase­mas­taan, älys­tä tai ter­vey­des­tä. Et­tei py­hä­nä teh­dä töi­tä, jos ei ole pak­ko. Et­tä asi­ois­ta kan­nat­taa pu­hua. Et­tä me saam­me luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki me­nee par­hain päin.

Toi­von, et­tä puo­li­sol­la oli­si mah­dol­li­suus kul­kea kans­sa­ni joil­la­kin mat­koil­la. Sai­sim­me ker­ra­ta yh­teis­ten vuo­sien ilot ja kom­mel­luk­set, kor­ja­ta vää­rin­kä­si­tyk­set ja ta­hal­li­set kol­hut. Toi­von, et­tä meil­lä oli­si ai­kaa rau­hoit­tua suun­nit­te­le­maan tu­le­vaa, kuin­ka elä­mä jat­kuu il­man mi­nua. Toi­von, et­tä kä­vi­sim­me kau­pas­sa ja kä­ve­lyl­lä ja osai­sim­me ol­la vaan. Yh­des­sä, lä­hek­käin.

On mi­nul­la ihan omia, hen­ki­lö­koh­tai­si­a­kin haa­vei­ta. Ha­lu­ai­sin saa­da val­miik­si kä­si­kir­joi­tuk­sen, joka ker­too mi­nun elä­män­ta­ri­naa­ni. Ko­ko­ai­sin ru­not ja mui­ta teks­te­jä yk­siin kan­siin. Jät­täi­sin sa­nal­li­sia muis­to­ja, kos­ka vil­la­su­kat, saa­lit, ma­tot, tau­lut ja lau­lut ei­vät ole niin mi­nun jut­tu­ja­ni.

Pai­non tun­ne rin­ta­ke­häl­lä hel­pot­taa, kun kir­joi­tan aja­tuk­se­ni nä­ky­viin. Huo­maan, et­tä voi­sin al­kaa to­teut­taa suun­ni­tel­maa jo tä­nään: hy­viä asi­oi­ta, rau­hal­li­sia kes­kus­te­lu­ja, kuun­te­le­mis­ta. Haa­voit­ta­vien sa­no­jen an­teek­si pyy­tä­mis­tä ja an­ta­mis­ta. Oman ta­ri­nan tal­let­ta­mis­ta. En tie­dä, kuin­ka mon­ta huo­mis­ta mi­nul­la on jäl­jel­lä. On­nek­si en tie­dä sitä. Saan elää juu­ri tätä het­keä.