Kuukausi sitten päätin, että aloitan toivoprojektin. Etsin ympäriltäni jokaisena päivänä jonkin asian, joka herättää minussa toivoa. Näppään kohteesta kännykkäkuvan ja teen muistoksi Instagram-päivityksen, johon kirjoitan löytöni.
Miksi toivo?
Elokuu merkitsee minulle uuden alkua: koulut ja työt alkavat loman jälkeen, harrastukset pyörähtävät käyntiin, joku suvun lapsista lähtee eskariin tai ekaluokalle.
Samalla elokuu tarkoittaa päivien lyhenemistä, syksyn hiipimistä pihapiiriin ja kaamoksen lähenemistä. Elokuussa tiivistyy pohjoinen ristiriita, kun hämärtyvässä vuodenajassa kiskotaan käsiin uudet työrukkaset.
Ristiriita saa minussa aikaan jokasyksyisen huolestumisen, jopa ahdistuksen. Miten jaksan talven yli? Viime vuosina olen miettinyt, miten jaksan, kun ei ole palkkatyön antamaa tukikehikkoa työkavereineen, tavoitteineen ja lomasuunnitelmineen.
Päätin löytää toivon elokuussa, jotta huomaan elämän merkityksen ja arkisten asioiden ilon.
Elokuuni oli harvinaisen täynnä matkoja. Toivon tarkkailu piti silmäni ja herkkyyteni avoinna. Minua vahvisti pienen tytön mielikuvitus, joka näki punertavassa kivessä possun. Matkasin autossa, johon liittyi rakkaan läheisen muisto. Hiljenin ja rauhoituin pohjoisen luonnon suuruudesta ja kotimaani loputtomista metsistä. Meillä on tilaa. Iloitsin siitä, kun vanhojen tuolien liimaus onnistui. Voin oppia uutta.
Huomasin, että luonto on tulvillaan toivon merkkejä: horsmat, ohdakkeet ja koivut tuhlaavat siemeniä. Kuivuuden jälkeinen sade uudistaa kulottuneet nurmikot, sienet heräävät mättäiden väleihin. Tunturit ja järvet pysyvät, samoin paikkojen nimet. Jumalan luoma luonto. Se kestää meidän pienten ihmisten rimpuilun, kysymykset ja epäröinnin samoin kuin määrätietoiset askeleemme.
Ihmisten kohtaaminen, huolenpito ja kuunteleminen lisäsivät toivoani. Löysin hyvyyttä, kun olin valmis näkemään sitä enkä piiloutunut kyynisyyden, negatiivisuuden tai pelon suojiin. Airbnb-asunnon omistaja luotti meihin, kangaskaupan myyjä ymmärsi, millaista verhoa tyttäreni keittiö kaipasi ja pohjoisen kyläkoulun kunnostaja tarjosi kouluaan kurssipaikaksi ensi kesänä. Viikonlopun kirjallisuusterapiaryhmässä toisilleen vieraat puhuivat yhteisistä asioista. Todistin sitä, että ihmiset kuulivat toisiaan.
Elokuussa tapaamani ihmiset suunnittelivat huomista, haaveilivat yhteisestä elämästä, luottivat ystävyyteen. Masentunut kertoi toipumisesta. Musiikki lohdutti, taideteosten kauniit värit ja muodot sekä sopusuhtaiset rakennukset ja tilat rauhoittivat.
Löysin toivon jokaisesta elokuun päivästä. Aion löytää sen myös kaamoksen harmaudesta. “Kun katsot harmaata tarkkaan, näet sen lukemattomat sävyt”, kertoi eräs ystäväni. “Et väsy katsomaan niitä.” Ehkä otan tavoitteeksi, etten päivittele nopeasti lyheneviä päiviä vaan alan tutustua kaamokseen.
Harmaat, tavalliset päivät ovat luotettavia kuin hailuotolainen tikkuripaita tai kuin elämääni kannatteleva usko. Toivo on punottu kerrosten väleihin ja jokaiseen hetkeen. Se on siinä, ulottuvilla koko ajan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys