Ajattelin tässä blogikirjoituksessa mennä itse asiaan, puhua siitä, mikä on oikeasti tärkeintä minulle. Kirjoitan uskosta. Tällä kerralla kirjoitan asioita, joita todellakaan en voi perustella järjellä. Pohtiminen ja järkeily ovat lempipuuhaani, mutta tässä kohdassa laitan ne syrjään. Ne kuuluvat toisiin asiayhteyksiin.
Kirjoitin uskosta vasta myös eräällä kurssilla, jossa käsiteltiin oman elämän asioita. Tekstejä ei luettu ääneen, tein ne vain itselleni. Pystyin olemaan siis avoin.
Ohjaaja käytti käsitettä “hengellinen elämä” ja se piti sisällään uskonnollisuuden lisäksi henkisyyden, luovuuden ja ajatuksen elämän tarkoituksesta ynnä muuta syvällistä. Englanniksi käsite on “spiritual life”.
Kirjoitin, että olen uskovainen, ollut lapsesta asti. Että usko kannattelee elämääni, eikä minun tarvitse kannatella kaikkea itse.
Uskon, että ikuisuuteni ei määräydy sen mukaan, kuinka hyvä ihminen olen tai kuinka onnistuneesti välttelen pahaa. Se olisi mahdoton tehtävä. Jumala on huolehtinut senkin puolestani.
Tehtävässä kysyttiin myös uskon kriiseistä. Ensimmäisenä muistin sen ajan, kun olin vähissä voimissa henkisesti. Usko oli loppua. Kyselin, miksi Jumala antaa näin raskaan kuorman.
Toisaalta samaan aikaan rukous ja yhteys toisiin uskoviin tulivat tärkeiksi. Tuntui siltä, että rukouksessa Jumala oli lähellä ja seuroissa sain vain olla.
Toinen kriisiaika tuli läheiseni kuoltua. Epäilin, onko Jumalaa ja taivasta olemassa. Onko kaikki vain sepitettä, jotta me ihmiset jaksamme elää, synnyttää lapsia ja tehdä työtä.
Noina päivinä minulla oli pyhäkouluvuoro. Tuntui mahdottomalta, että minun pitäisi puhua lapsille taivaasta. Aloitimme pyhäkoulun. Sytytin kynttilän, lauloimme tutun laulun. Rukoilimme lyhyesti ja lapsen tavoin: ”Rakas Taivaan Isä, tule meidän luokse tänne pyhäkouluun.”
Lapset katsoivat minuun luottavasti. Se rauhoitti, auttoi minua uskomaan, että Jeesus oli meidän kanssamme pyhäkoulussa. Meidän keittiössämme, lasten ja minun kanssa.
Jälkeenpäin ajattelin, että uskon vastustaja iski minuun, kun olin heikoilla, surussa, hukassakin.
Nykyään ei ehkä ole kovin muodikasta puhua uskonasioista. Ei se helppoakaan ole. Toisaalta en muista, että niistä olisi puhuttu “ennen vanhaankaan” muuten kuin pyhäkoulussa ja seuroissa. Kirkossa puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta, mutta se oli jotenkin erilaista, etäisempää.
Miksi uskosta ei voisi puhua kuten elämästä muutenkin? Missäpäin te asutte nykyisin? Mitä sulle kuuluu? Oletko käynyt reissussa? Oletko jaksanut uskoa? Millainen auto sinulla on?
On ollut tuota flunssaa ja kolotusta. Usko on ollut kyllä heikko, mutta ei siitä arvaa luopuakaan. Kun en tiedä mitään parempaa. Ajateltiin lähteä kavereiden kanssa etelään. Ajateltiin kuunnella siellä nettiseuroja. Kaikkea hyvää teille ja muistakaa säilyttää usko.
Senkin uhalla, että minua pidetään henkipallona, ajattelin kirjoittaa uskosta. Sen rinnalla tittelit, arvostus ja asema, palkka, asunto, huonekalut, terveys, viisaus, tieto ja ymmärrys ovat toissijaisia.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys