Usko palvelee rakkauden teoissa

Mo­nil­le meis­tä lie­nee tut­tu ke­ho­tus men­nä mum­mon mök­kiin opet­te­le­maan tyy­ty­väi­syyt­tä elä­mään. Aja­tus juon­tu­nee sii­tä, et­tä nämä elä­mää näh­neet ja ko­ke­neet van­hem­mat ih­mi­set ovat op­pi­neet, mikä elä­mäs­sä on tär­ke­ää ja ar­vo­kas­ta. Vaik­ka ul­koi­nen asui­nym­pä­ris­tö ei eh­kä oli­si ny­ky­ai­kai­sin, heil­lä on usein sel­lais­ta tyy­ty­väi­syyt­tä, jos­ta voim­me op­pia. Riit­tä­vä ra­vin­to, vaa­te­tus, tur­va ja läm­pö, ja ter­veys­kin vie­lä koh­tuu­del­la toi­mi­va, niin kaik­ki on hy­vin.

Jumala ei tuomitse väärin

Kak­si ih­mis­tä kes­kus­te­li kes­ke­nään. En­sim­mäi­nen ky­syi kuu­lu­mi­sia ja sai vas­tauk­sen: ”Mi­nul­la ei ole mi­tään hä­tää, kaik­ki on ajal­li­ses­ti hy­vin, yk­si­tyi­ses­ti ja yh­teis­kun­nas­sa.” Ky­sy­jä jat­koi: ”Mi­ten on us­ko­mi­sen ja ian­kaik­ki­suu­sa­si­oi­den kans­sa?” Toi­nen vas­ta­si jäl­leen: ”Ei ole mi­tään hä­tää.”

Väärät valinnat saa anteeksi

Olet­ko kos­kaan las­ke­nut, kuin­ka mon­ta va­lin­taa olet teh­nyt tä­män päi­vän ai­ka­na? Elä­mäs­sä jou­tuu ja saa koko ajan teh­dä eri­lai­sia va­lin­to­ja.

Jeesus ei jättänyt omiaan yksin

Tun­tuu­ko si­nus­ta jos­kus sil­tä, et­tä elä­mäs­sä on ai­van lii­an pal­jon ta­pah­tu­mia? Tun­te­mi­set saat­ta­vat vaih­del­la ää­ri­lai­das­ta toi­seen: huo­lis­ta ja mur­heis­ta toi­voon ja loh­du­tuk­seen, su­rus­ta ja pe­los­ta rie­muun ja luot­ta­muk­seen. Voi ol­la vai­ke­aa tie­tää, pi­täi­si­kö rau­hoit­tua ja odo­tel­la vai rien­tää ja tart­tua toi­meen.

Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa

Har­va asia on us­kos­sa yh­tä kes­kei­sel­lä si­jal­la kuin ru­kous. Hen­gel­li­sis­sä ti­lai­suuk­sis­sa ru­koil­laan nä­ky­väs­ti ja yh­tei­ses­ti, mut­ta ru­kous on läs­nä myös yk­si­tyi­ses­sä us­ko­ne­lä­mäs­sä.

Henki tekee eläväksi

Noin nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten sain toi­mee­ni liit­ty­en teh­tä­vän on­ni­tel­la eräs­tä van­hus­ta, joka kuu­lui elä­väs­tä kris­til­li­syy­des­tä vuo­si­kym­me­niä sit­ten ir­tau­tu­nee­seen eri­seu­raan ja oli hei­dän saar­naa­ji­aan. Kah­vi­pöy­dän ää­res­sä kuu­lin, kuin­ka on­ni­tel­ta­va vas­ta­si erää­seen on­nit­te­lu­pu­hee­seen. Sii­nä hän lai­na­si pit­käs­ti Raa­mat­tua ja Lut­he­ria.

Päämäärä motivoi uskomaan

Iha­nim­mat ta­voit­teet al­ka­vat yl­lät­tä­vi­nä unel­mi­na, ki­hel­möi­vät mie­les­sä, unoh­tu­vat ja taas pa­laa­vat. Jos unel­ma muut­tuu suun­ni­tel­mak­si ja saa pää­mää­rän, voi sii­tä hel­pom­min kes­kus­tel­la. To­teut­ta­mi­ses­sa on sit­ten tär­ke­ää si­säi­nen pol­te, in­to­hi­mo asi­aan, sa­no­vat mo­ti­vaa­ti­on asi­an­tun­ti­jat.

Tutussa laumassa, oikealla tiellä

Hy­vän Pai­me­nen ään­tä on tur­val­lis­ta kuun­nel­la ja seu­ra­ta nii­den jäl­kiä, jot­ka ovat sitä ään­tä kuun­nel­leet.

Lunastajan lupaus läsnäolosta

Lä­hes­tym­me kris­ti­kun­tam­me suur­ta juh­laa, pää­si­äis­tä. Pää­si­äi­sen sa­no­mas­sa on kes­kei­sin­tä se, et­tä pro­feet­to­jen en­nus­ta­ma ta­pah­tu­ma to­teu­tui: Lu­nas­ta­jam­me ja Va­pah­ta­jam­me täyt­ti Isän­sä hä­nel­le an­ta­man teh­tä­vän täy­del­li­ses­ti. Hän mak­soi ih­mis­kun­nan syn­ti­ve­lan ja lu­nas­ti sen va­paak­si ris­tin­kuo­le­mal­laan ja voi­tol­li­sel­la ylös­nou­se­mi­sel­laan.

Evankeliumi pelastaa pahan kierteestä

”Minä it­se ha­lu­an va­li­ta ys­tä­väni, tuon kans­sa en vä­lit­täi­si ol­la.” ”Toi­vot­ta­vas­ti tuo toi­nen mar­ja­mies ei löy­dä tätä mar­ja-apa­jaa­ni.” ”Saa­vu­te­tuis­ta eduis­ta em­me luo­vu.” Ih­mis­mie­les­tä nou­see jat­ku­vas­ti sel­lais­ta, mikä ei ole Kris­tuk­sen miel­tä.