Viimeinen päivä kokoaa kaikki Tuomarin eteen

Vii­mei­se­nä päi­vä­nä va­sa­ran lyön­ti jää kes­ken ja mar­ke­tin mu­siik­ki lop­puu kuin veit­sel­lä lei­ka­ten. Kaik­kien kat­seet kään­ty­vät idän tai­vaal­le, joka lois­taa kirk­kaam­pa­na kuin yk­si­kään au­rin­ko. Ku­kaan ei eh­di ky­sy­mään, mitä tämä on, ei­kä ku­kaan enää saar­naa syn­te­jä an­teek­si. Hau­dat au­ke­a­vat, tuu­leen ri­po­tel­lut tuh­kat ke­rä­tään ko­koon ja me­ri­kin an­taa oman­sa.

”Kuinka kauan vielä viivyt?”

Me­neil­lään ole­va kirk­ko­vuo­si on koh­ta lop­pu­mas­sa. En­si sun­nun­tai­na on val­vo­mi­sen sun­nun­tai ja sen jäl­keen kirk­ko­vuo­den vii­mei­nen sun­nun­tai, tuo­mi­o­sun­nun­tai.

Evankeliumi kantaa myös vastoinkäymisten keskellä

Uh­kaa­ko sai­raus tai on­net­to­muu­det? On­ko me­nes­tys epä­va­kai­den mark­ki­noi­den va­ras­sa? Ovat­ko lap­set ura­ke­hi­tyk­sen es­tee­nä? Näi­tä ai­kam­me ih­mi­nen saat­taa pe­lok­kaas­ti poh­tia.

Jumalalle ihmisen elämä on täysi

Luin jos­kus edes­men­neen kult­tuu­ri­vai­kut­ta­jan ja po­lii­ti­kon Claes An­ders­so­nin aja­tuk­sia. Hän ker­toi nii­tä haas­tat­te­lu­sar­jas­sa, jos­sa seit­se­mää suo­ma­lais­ta oli haas­tet­tu poh­ti­maan elä­män tar­koi­tus­ta. Hän toi esiin mo­nia aja­tuk­sia, jois­ta ajat­te­len it­se kris­tit­ty­nä toi­sin. Yk­si aja­tus jäi kui­ten­kin mie­lee­ni ja oli mie­les­tä­ni osu­va: ”Jo­kai­nen elä­mä on yh­tä pit­kä – kes­tää syn­ty­mäs­tä kuo­le­maan.”

Jumalan rakkaus on täydellinen

Ih­mi­sen syn­ty­mä ja ih­mi­nen it­ses­sään on ih­me. Ei voi­da mil­lään kei­nol­la ei­kä ih­mis­vii­sau­del­la ra­ken­taa sel­lais­ta ih­met­tä, jol­lai­nen ih­mi­nen on. Ih­mi­nen on usein pyr­ki­nyt yl­tä­mään Ju­ma­lan vii­sau­teen. Ih­mi­set al­koi­vat ra­ken­taa esi­mer­kik­si Baa­be­lin tor­nia ve­den­pai­su­muk­sen jäl­keen ta­voit­taak­seen tai­vaan ja tul­lak­seen Ju­ma­lan ver­tai­sek­si (1. Moos. 11). Ju­ma­la ha­lu­si kui­ten­kin näyt­tää Baa­be­lin ra­ken­ta­jil­le suu­ruu­ten­sa. Hän se­koit­ti ih­mis­ten kie­let, jon­ka jäl­keen he ei­vät enää ym­mär­tä­neet toi­si­aan ja pyr­ki­myk­set tai­vaan ta­voit­ta­mi­sek­si ty­reh­tyi­vät.

Hyvää sanomaa kaikkialle maailmaan

Raa­mat­tu ker­too vii­den­nen Moo­sek­sen kir­jan lo­pus­sa ta­pah­tu­mis­ta, jois­sa Is­ra­e­lin kan­sa oli pit­kän au­ti­o­maa­va­el­luk­sen jäl­keen pääs­syt lä­hel­le lu­vat­tua maa­ta. Tie­dus­te­li­jat oli­vat tuo­neet epä­us­kon sa­no­maa lu­va­tus­ta maas­ta. Ai­no­as­taan Joo­sua ja Ka­leb toi­vat kan­sal­le us­kon ja toi­von nä­kö­a­laa: ”Maa, jota kä­vim­me tut­ki­mas­sa, on hyvä ja iha­na maa. Jos Her­ra on meil­le suo­si­ol­li­nen, hän vie mei­dät tuo­hon maa­han, joka tul­vii mai­toa ja hu­na­jaa, ja an­taa sen meil­le.” (4. Moos. 14:7–8.)

Heikollakin uskolla pääsee taivaaseen

Olet­ko kuul­lut jon­kun sa­no­van, et­tä hän tun­tee ole­van­sa ala­pau­lal­la? Kai­kil­le lu­ki­joil­le, ai­na­kaan nuo­rem­mil­le ei vält­tä­mät­tä ole ihan sel­vää, mitä tuol­la kie­li­ku­val­la tar­koi­te­taan.

Jumala ei hylkää lastaan

En­si sun­nun­tain ai­hee­na on rak­kau­den kak­sois­käs­ky. Van­han tes­ta­men­tin lu­ku­kap­pa­le neu­voo mei­tä ra­kas­ta­maan, pal­ve­le­maan ja pel­kää­mään Ju­ma­laa koko sy­dä­mes­täm­me ja sie­lus­tam­me. Jee­sus liit­ti käs­kyyn toi­sen­kin osan, lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­sen, jo­hon myös Raa­ma­tun sana ke­hot­taa. Käs­kyn en­sim­mäi­sen osan koh­dal­la jou­dum­me ky­sy­mään: Mi­ten minä ky­ke­nen ra­kas­ta­maan Ju­ma­laa kai­kes­ta sy­dä­mes­tä­ni? Ha­lu­ai­sin kyl­lä ra­kas­taa, mut­ta tun­nen it­se­ni sii­hen lii­an hei­kok­si.

Enkelit opastavat matkalla taivaaseen

Ky­sy­myk­seen, mitä tu­lee mie­leen sa­nas­ta “en­ke­li”, voi­si­vat vas­tauk­set eri-ikäi­sil­lä huo­mat­ta­vas­ti vaih­del­la. Py­hä­kou­lu­lai­set voi­si­vat ker­toa tau­lus­ta, jos­sa suo­je­lu­sen­ke­li on saat­ta­mas­sa lap­sia ka­pe­al­la sil­lal­la joen yli (vrt. Ps. 91:11). Kou­lu­lai­set voi­si­vat ker­toa jou­lu­e­van­ke­liu­min koh­das­ta, jos­sa pai­me­net sai­vat ilo­sa­no­man syn­ty­nees­tä Va­pah­ta­jas­ta (Luuk. 2:9). Rip­pi­kou­lu­lai­set voi­si­vat muis­tel­la Aa­da­min ja Ee­van kar­ko­tus­ta pa­ra­tii­sis­ta, jon­ka pa­luu­tie­tä var­ti­oi­vat ke­ru­bit välk­ky­vin mie­koin (1. Moos. 3:24). Van­hat pu­hu­ja­se­dät saat­tai­si­vat ker­toa en­ke­lin edes­sä sei­so­nees­ta yli­pap­pi Joo­su­as­ta, jol­le an­net­tiin syn­nit an­teek­si ja teh­tä­väk­si hoi­taa Ju­ma­lan seu­ra­kun­taa. Teh­tä­vään hä­nel­le lu­vat­tiin mat­ka­ys­tä­viä tu­ek­si kil­voi­tuk­ses­sa. (Sak. 3:6–7.)

Sydämemme kaipaavat lohdutusta

– Har­mit­taa­ko vie­lä, et­ten läh­de täl­lä ker­taa mu­kaan, oli vai­mo­ni ky­sy­nyt mat­kal­la len­to­ken­täl­le. Hy­väs­te­lim­me toi­si­am­mePho­e­ni­xin ter­mi­naa­lin jal­ka­käy­tä­väl­lä. Kai­pa­sin hän­tä mu­kaan seu­ra­mat­kal­le Ka­li­for­ni­aan, mut­ta hän ha­lu­si äi­ti­lei­ril­le vii­kon­lop­pu­na. Pik­ku­po­jat­kin pää­si­si­vät ys­tä­vien mö­kil­le vuo­ris­toon.