Va­jaat kol­me vuot­ta sit­ten kir­joi­tin en­sim­mäi­ses­sä blo­gis­sa­ni sii­tä, mi­ten olen ope­tel­lut sa­no­maan "kyl­lä”. Kir­joi­tin sii­tä, mi­ten ein sa­no­mi­ses­ta on tul­lut niin ta­val­lis­ta, et­tä poh­din, olem­me­ko vaa­ras­sa me­net­tää jo­ta­kin olen­nais­ta: yh­tei­sen vas­tuun ja Sii­o­nin työn ilon. Ajat­te­lin, et­tä eh­kä mei­tä tu­li­si roh­kais­ta jäl­leen sii­hen, mikä on ol­lut Ju­ma­lan val­ta­kun­nan voi­ma ja siu­naus: yh­tei­seen te­ke­mi­seen ja tois­tem­me kan­ta­mi­seen.

Ai­em­pi poh­din­ta­ni ein lii­al­li­ses­ta ko­ros­ta­mi­ses­ta on edel­leen ajan­koh­tai­nen. Edel­leen ajat­te­len, et­tä yh­tei­nen työ tar­vit­see te­ke­viä kä­siä ja sy­dä­miä ja et­tä ih­mi­set saa­vat sii­tä usein enem­män kuin an­ta­vat. Edel­leen us­kon, et­tä mei­dät on tar­koi­tet­tu yh­tey­teen tois­tem­me kans­sa ei­kä pelk­kä oman elä­män ym­pä­ril­le ve­täy­ty­mi­nen kan­na pit­käl­le.

Mut­ta elä­mä ei py­säh­dy yh­den nä­kö­kul­man koh­dal­le. Olen al­ka­nut näh­dä sel­vem­min sen toi­sen puo­len, jos­ta tuol­loin kol­me vuot­ta sit­ten kir­joi­tin vain pie­nes­ti: sen, et­tä jo­kai­sen jak­sa­mi­sel­la on ra­jan­sa. Olen sit­tem­min poh­ti­nut, mil­loin ”kyl­lä” on oi­kea vas­taus ja mil­loin taas voi tai pi­täi­si us­kal­taa sa­noa ”ei”. Osaan­ko ar­vi­oi­da, mil­loin mie­li ja sy­dän ovat au­ki niin, et­ten jäi­si it­sek­kyy­den, pe­lon tai epä­var­muu­den vuok­si si­vuun niis­tä pai­kois­ta, joi­hin Tai­vaan Isä juu­ri eh­kä ha­lu­ai­si mi­nut joh­dat­taa? Mil­loin "ei” on oi­kea vas­taus? Ei ein sa­no­mi­nen au­to­maat­ti­ses­ti tar­koi­ta sitä, et­ten­kö ha­lu­ai­si ol­la avuk­si. Ei­kä se au­to­maat­ti­ses­ti tar­koi­ta, et­tä sy­dä­me­ni oli­si kiin­ni tai it­sek­kääk­si käy­nyt. Kyse on sii­tä, et­tä jo­kai­sel­la meil­lä on ra­jam­me.

Kun otin vas­taan uu­den vas­tuul­li­sen teh­tä­vän ko­ti­sii­o­nis­sam­me, ys­tä­vä­ni ky­syi, mi­ten ai­on jak­saa teh­tä­väs­sä. Ky­sy­mys py­säyt­ti. Si­sim­mäs­sä­ni tie­sin, et­tä se oli oi­kea ja tär­keä ky­sy­mys. Vas­ta­sin kui­ten­kin luot­ta­va­ni sii­hen, et­tä Tai­vaan Isäl­lä on vara an­taa tar­vit­ta­vat voi­mat. Oman heik­kou­te­ni kes­kel­lä olen tois­tai­sek­si saa­nut ko­kea, et­tä voi­mia on myös an­net­tu riit­tä­väs­ti – enem­män kuin ar­ve­lin nii­tä ole­van­kaan.

Mut­ta ei Tai­vaan Isän ih­meel­li­nen voi­ma tee meis­tä ra­jat­to­mia. Opin­nois­sa, työ­e­lä­mäs­sä, per­hees­sä ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa jo­kai­sel­la on ai­kan­sa ja vas­tuun­sa, mut­ta jo­kai­sel­la pi­täi­si ol­la myös paik­kan­sa le­vä­tä. Ei ole hen­gel­lis­tä vah­vuut­ta uu­vut­taa it­se­ään ei­kä hen­gel­lis­tä heik­kout­ta tun­nis­taa, et­tä nyt en pys­ty enem­pään. Us­ko ja luot­ta­mus sii­hen, et­tä Ju­ma­la kan­taa, ei tar­koi­ta sitä, et­tä yh­den ih­mi­sen pi­täi­si ol­la kan­ta­mas­sa kaik­kea. Edes kut­su­mus ei tee ih­mi­ses­tä ra­ja­ton­ta.

Rau­ha­nyh­dis­tyk­sis­sä vas­tuu tup­paa usein ka­saan­tu­maan tie­tyil­le ih­mi­sil­le, yleen­sä niil­le, jot­ka ovat val­mii­ta sa­no­maan “kyl­lä”, ve­ny­mään, tuu­raa­maan ja tart­tu­maan toi­meen. En sano tätä syyl­lis­tä­en ke­tään – en it­se­ä­ni en­kä mui­ta. Näin vain usein käy. On epäi­le­mät­tä tot­ta, et­tä toi­sil­le on myös an­net­tu enem­män tai­to­ja ja re­surs­se­ja hoi­taa asi­oi­ta enem­män. Tä­hän kät­key­tyy myös vaa­ra, jos­sa ih­mi­nen ei it­se tun­nis­ta omia ra­jo­jaan. Jos­kus ra­jo­jen aset­ta­mi­nen voi vaa­tia jopa ul­ko­puo­li­sen puut­tu­mis­ta asi­aan.

Jak­sa­mi­sen raja on jos­kus häm­mäs­tyt­tä­vän häi­ly­vä. Sik­si ”ei” ja ”kyl­lä” ei­vät ole vas­tak­kai­sia sa­no­ja, vaan sa­man vii­sau­den kak­si puol­ta. Yh­tei­nen työ ei ole kos­kaan yh­den ih­mi­sen va­raan tar­koi­tet­tu. Sen voi­ma on juu­ri sii­nä, et­tä mei­tä on mon­ta ja jo­kai­nen tuo omaa lah­jaan­sa yh­tei­seen käyt­töön sen ver­ran kuin jak­saa ja ky­ke­nee. Kes­ki­näi­nen rak­kaus on sitä, et­tä ke­nen­kään ei tar­vit­se jak­saa yk­sin.