On­nea ja Ju­ma­lan siu­naus­ta toi­vo­tam­me hy­vin mo­nen­lai­sis­sa elä­män ti­lan­teis­sa. Kun näin toi­vo­tin ker­ran, eräs iä­käs ys­tä­vä­ni tuu­ma­si:

– Mitä on­nea sitä enää tar­vit­see. Se on tar­koi­tet­tu nuo­rem­mil­le.

Hän vä­hät­te­li it­se­ään. Pie­nen aja­tus­ten­vaih­don jäl­keen hän huo­ma­si­kin tar­vit­se­van­sa on­nea ja var­sin­kin Ju­ma­lan siu­naus­ta.

Toi­si­naan on­ni­tel­les­sa­ni li­sään vie­lä jo­tain tuo­hon toi­vo­tuk­seen, jo­tain, mitä juu­ri tuol­le ih­mi­sel­le toi­voi­sin. Ne ovat eri­lai­sia asi­oi­ta van­hem­mil­le, jot­ka ovat saa­neet sy­liin­sä uu­den pie­no­kai­sen, rip­pi­lap­sel­le, opin­ton­sa suo­rit­ta­neel­le nuo­rel­le, hää­pa­ril­le tai mo­ne­ni­käi­sil­le syn­ty­mä­päi­vään­sä viet­tä­vil­le.

Mitä on­ni sit­ten on? Sitä on tut­kit­tu ja pun­ta­roi­tu, sii­tä on kir­joi­tel­tu mo­nia op­pai­ta sitä et­si­vil­le. On löy­det­ty mo­nia on­nel­li­suu­den ai­hei­ta ja te­ki­jöi­tä ja on­nel­li­suu­den es­tei­tä.

On­ni pot­kai­see, hy­myi­lee, sä­tei­lee jon­kun kas­voil­ta, hii­pii, on mu­ka­na on­net­to­muu­des­sa, tu­lee yl­lät­tä­en tai on ihan ka­dok­sis­sa. On­nen het­kiä et­si­tään ja pe­ty­tään. Tuo­ki­ot ovat kyl­lä ohi­kii­tä­viä, ku­ten het­ket yleen­sä­kin.

Ai­ka kum­mal­li­nen vek­ku­li se on­ni on­kin. Joku et­sii koko elä­män­sä ajan sitä, ei­kä huo­maa sitä lä­hel­lään ja omas­sa elä­mäs­sään.

Mis­tä koos­tu­nee se, et­tä Suo­men kan­sa on niin on­nel­lis­ta kan­sain­vä­li­sil­lä mit­ta­reil­la mi­tat­tu­na?

Eräs ys­tä­vä­ni afo­ris­mi ker­too mie­les­tä­ni jo­tain olen­nais­ta on­nes­ta:

”On­nel­li­suus on ih­mi­ses­sä sy­väl­lä, ei vaih­te­le päi­vien mu­kaan.”

Ih­mi­nen voi ol­la on­nel­li­nen elä­män ti­lan­tees­ta ja ul­koi­sis­ta olois­ta riip­pu­mat­ta. Ajat­te­len, et­tä sii­hen liit­tyy tyy­ty­mi­nen omaan elä­män osaan­sa. Hy­vin vä­hä­o­sai­nen voi ol­la on­nel­li­sem­pi kuin yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä elä­vä.

On­ni on sana, joka esiin­tyy usein lau­luis­sa, vir­sis­sä ja Raa­ma­tun teks­teis­sä. Niin olen­nai­ses­ti se kuu­luu ih­mi­sen elä­mään. Suu­rim­mas­ta ja sy­vim­mäs­tä on­nes­ta ker­ro­taan Raa­ma­tus­sa muun mu­as­sa Psal­mis­sa 73: ”Mi­nun on­ne­ni on ol­la Ju­ma­laa lä­hel­lä, minä pa­nen tur­va­ni Her­raan”.

Pyy­däm­me mo­nis­sa ti­lan­teis­sa Ju­ma­lan siu­naus­ta omiin toi­miim­me, lä­hei­sil­lem­me, sii­o­nin työ­hön ja koko kan­sam­me vai­hei­siin. Olem­me ko­ke­neet usein, kuin­ka hy­vin Ju­ma­la on siu­nan­nut. Muis­tam­me­ko sii­tä kiit­tää? On­ko siu­naus vain me­nes­ty­mis­tä ja asi­oi­den ta­pah­tu­mis­ta mei­dän mie­lem­me mu­kaan? Jos­kus ky­se­lem­me, mik­si näin ta­pah­tui, vaik­ka Ju­ma­la on lu­van­nut siu­na­ta.

Olen omas­sa elä­mäs­sä­ni koh­dan­nut vai­hei­ta, jois­sa olen niin ky­sel­lyt. Vai­ke­at ko­ke­muk­set ei­vät ole tun­tu­neet siu­nauk­sel­ta. Olen myös ko­ke­nut sen, et­tä ajan myö­tä ne ta­pah­tu­neet ovat­kin ol­leet siu­nauk­sel­li­sia. Niis­tä olen op­pi­nut mo­nia ar­vok­kai­ta asi­oi­ta. Nii­hin on si­säl­ty­nyt myös Ju­ma­lan var­je­lus – var­je­lus jol­tain, joka ei oli­si ol­lut hy­väk­si.

Tun­sin mo­nen muun ta­voin suur­ta kii­tol­li­suut­ta, kun pre­si­dent­tim­me Sau­li Nii­nis­tö toi­vot­ti uu­den­vuo­den­pu­hees­saan kuu­li­joil­le Ju­ma­lan siu­naus­ta. Se on to­del­la kii­tok­sen ai­he.

Tä­nään len­kil­le läh­ties­sä­ni oli ai­van pi­me­ää ja sun­nun­tai­aa­mun hil­jai­suus. Mat­kan var­rel­la pi­meys muut­tui si­ni­sek­si hoh­dok­si lu­mi­ses­sa luon­nos­sa. Var­jot suur­ten pui­den kat­vees­sa vaa­le­ni­vat. Mi­kään ei häi­rin­nyt aja­tus­te­ni pol­kua. Mi­nul­ta ei puut­tu­nut mi­tään. Tun­sin it­se­ni on­nel­li­sek­si.

Voim­me nyt­kin toi­vot­taa toi­sil­lem­me pal­jon si­säl­tä­vin sa­noin on­nel­lis­ta ja tai­vaal­li­sen Isän siu­naa­maa al­ka­nut­ta vuot­ta 2021.