Kirs­ti Wal­le­nius-Rii­hi­mä­ki

Tämä on vii­mei­nen kir­joi­tuk­se­ni Päi­vä­mie­hen blo­gis­ti­na – luu­len. Olen kir­joit­ta­nut kah­den vuo­den ajan ker­ran kuus­sa, ai­na jos­tain ai­hees­ta yh­den kir­joi­tel­man.

”Ura­ni” alus­sa olin täyt­tä­nyt 80 vuot­ta. Mi­nua pyy­det­tiin ker­to­maan, mil­lais­ta on ol­la van­ha.

Tänä ai­ka­na olen it­se op­pi­nut van­he­ne­mi­ses­ta yh­tä ja tois­ta. Esi­mer­kik­si sen, et­tä vuo­si­kin van­han van­hen­taa. Keho van­he­nee, aja­tus kul­kee hi­taam­min ja sa­no­ja jou­tuu ha­ke­maan. Kak­si vuot­ta van­hen­taa vie­lä enem­män. Usein olen is­tu­nut leh­tiö sy­lis­sä ja tui­jot­ta­nut jon­ne­kin: on­ko so­pi­vaa tai voi­ko kir­joit­taa sitä, min­ne aja­tusp­ro­ses­si mi­nua vie. Ja osaan­ko? Löy­ty­vät­kö sa­nat muis­tis­ta en­nen kuin idea eh­tii unoh­tua?

En oli­si voi­nut, en us­kal­ta­nut, el­lei oli­si ol­lut tei­tä sel­lai­sia lu­ki­joi­ta, jot­ka olet­te ker­to­neet jo­tain niis­tä aja­tuk­sis­ta, joi­ta kir­joit­ta­mi­se­ni on teis­sä syn­nyt­tä­nyt. Jo vaik­ka­pa sel­lai­nen ohi­men­nen hei­tet­ty lau­sah­dus kuin ”sull oli kiva jut­tu” te­kee hy­vää. Vie­lä hyö­dyl­li­sem­pää on, jos ker­rot, mikä oli se ”kiva”. Niis­tä kan­nus­tuk­sis­ta kan­nus­ta­vin oli eh­kä erään ko­ti­sii­o­nin si­sa­ren to­te­a­mus: ”Kyl­lä minä olen si­nut ai­na jo­ten­kin tun­te­nut, mut­ta blo­gie­si kaut­ta olet tul­lut mi­nul­le lä­hei­sek­si.”

En­tä nyt, kun en enää aio tui­jot­taa etee­ni leh­tiö sy­lis­sä ja miet­tiä blo­gia? Tois­sa jou­lun vau­vat vi­pel­tä­vät jo vi­de­oil­la pai­kas­ta toi­seen ja pu­hu­vat iha­nia aja­tuk­sia, mut­ta ei­vät vie­lä ole ol­leet mum­min­sa sy­lis­sä! Ja sil­loi­set taa­pe­rot unel­moi­vat es­ka­ris­ta tai vis­ka­ris­ta. Mil­lai­nen tu­lee ole­maan hei­dän maa­il­man­sa? Ke­hi­tys kul­kee sel­lais­ta vauh­tia, et­tä vä­lil­lä hir­vit­tää.

Mut­ta niin on ol­lut ai­na. Mi­ten jär­kyt­ty­nei­tä olim­me­kaan1950–60-lu­ku­jen tait­tees­sa, kun tai­vaal­le lä­he­tet­tiin sput­ni­ke­ja ja lo­pul­ta en­sim­mäi­nen ih­mi­nen ava­ruu­teen; maa­il­man lop­pu­ko? Ei ol­lut. Sen si­jaan läh­ti sel­lai­nen tek­nii­kan ke­hi­tys, et­tä nyt minä voin kir­joit­taa tätä tääl­lä ja sinä lu­kea sitä siel­lä. Etä­työ­kin oli­si ol­lut sil­loin mah­do­ton­ta. Tai kun 1990-lu­vun lo­pul­la pe­lät­tiin mil­le­niu­mia? Sii­tä­kin on jo 22 vuot­ta, ei­kä ka­tast­ro­fia tul­lut.

Voin siis yhä is­tua, tui­jot­taa etee­ni ja muis­tel­la ih­mi­siä, jot­ka uu­del­leen ovat tul­leet tu­tuik­si. He ei­vät ole vie­lä ko­ke­neet, mil­lais­ta on ol­la oi­ke­as­ti van­ha; mitä ih­mi­ses­sä muut­tuu, mitä kaik­kea yh­den ih­mi­sen elä­män ai­ka­na maa­il­mas­sa muut­tuu ja mi­ten nii­den kans­sa tu­lee toi­meen. Olen jo­ten­kin ve­den­ja­ka­jal­la, ”nä­ki­jän” pai­kal­la, kat­se­len kuin ku­vas­ti­mes­ta, ar­voi­tuk­sen ta­voin: ik­ku­nas­ta nä­kee eteen­päin, pei­lis­tä taak­se. Jo­hon­kin tar­vi­taan lähi-, jo­hon­kin kau­ko­nä­köä.

Eh­kä han­kin pa­pe­ri­ver­si­on Tho­mas Erik­so­nin kir­jas­ta Idi­oo­tit ym­pä­ril­lä­ni heti, kun se tu­lee uu­del­leen myyn­tiin. Olen kuun­nel­lut kir­jan kah­des­ti, mut­ta pa­pe­ril­ta lu­et­tu­na ym­mär­rän pa­rem­min. Lä­him­mäi­siä – ja it­se­ä­kin – on haus­ka aja­tel­la sen an­ta­mien aja­tus­ten poh­jal­ta.

Erääs­sä blo­gii­ni liit­ty­väs­sä aja­tus­ten vaih­dos­sa sain täl­lais­ta teks­tiä: ”-- Ku­ten luot­ta­mus Ju­ma­laan. Ta­val­laan se on kuin it­ses­tään sel­vää, ja sit­ten kui­ten­kin kaik­kea muu­ta kuin it­ses­tään sel­vää. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä sitä pi­tää ihan ru­koil­la. Muis­tan, kun syö­pä­hoi­to­je­ni ai­kaan eräs ys­tä­vä­ni sa­noi: ‘Ju­ma­lan ei voi luot­taa ke­vy­es­ti. Hä­nen kä­des­tään täy­tyy pi­tää kak­sin kä­sin kiin­ni.’ Ajat­te­len tuo­ta nii­nä het­ki­nä, kun on vai­kea luot­taa.”

Noin mi­nä­kin ha­lu­an luot­taa. Ju­ma­lan sa­nas­ta jou­dun to­si­aan pi­tä­mään kiin­ni ”kak­sin kä­sin”: Kai­ken ta­ka­na on Ju­ma­lan jär­ki. Hän il­mai­see it­sen­sä kan­so­jen vai­heis­sa ja elä­män koh­ta­lois­sa.

Näis­tä vuo­sis­ta kiit­tä­en, esi­ru­kouk­siin­ne sul­keu­tu­en.