Siis lu­ki­häi­riö.

Ter­mi on ly­hen­nys sa­nois­ta lu­ke­mi­nen ja kir­joit­ta­mi­nen, sil­lä on­gel­mat liit­ty­vät usein mo­lem­piin tai­toi­hin. Ny­kyi­sin kä­sit­tee­seen liit­tyy pal­jon muu­ta­kin.

Ru­pe­sin tar­kis­ta­maan ne­tis­tä, mitä kaik­kea häi­ri­öön ny­kyi­sin oi­kein kuu­luu. Jos­kus ajat­te­lin vain, et­tä se, jol­la on häi­riö, on häi­rik­kö! Ha­ku­sa­nal­la lu­ki­häi­riö pää­sin hyö­dyl­li­sil­le si­vuil­le. Sain jopa teh­dä it­sel­le­ni tes­tin, joka sel­vit­ti mo­nia asi­oi­ta. Olen luul­lut, et­tä olen vain lais­ka, hi­das ja huo­li­ma­ton, unoh­te­len asi­oi­ta en­kä muis­ta, mitä äs­ken sa­noin tai joku toi­nen sa­noi.

Olin tyy­ty­väi­nen, kun lää­ke­kaa­pis­sa ei ol­lut yh­tä ai­kaa Imo­va­nia ja Imo­diu­mia. Nyt tie­dän ole­va­ni täl­lai­nen, kos­ka mi­nul­la on lu­ki­häi­riö. Loh­dul­lis­ta – tai ai­na­kin in­hi­mil­lis­tä. 5–20 pro­sen­til­la vä­es­tös­tä on lu­ki­häi­riö, ja se joko pa­he­nee tai lie­ve­nee iän myö­tä.

Kou­lu­ai­ka­na­ni lu­ki­häi­ri­ös­tä ei pu­hut­tu mi­tään. Lie­nee­kö ol­lut lu­ki­häi­riö sil­lä­kin po­jal­la, jota Ol­li Jo­ki­nen ku­vaa ru­nos­saan Kova pää: ”Kun äi­ti aa­ta en­sim­mäis­tä opet­ti mua ään­tä­mään, mä sa­tuin pää­ni kään­tä­mään: sil­mäi­lin kis­saa leik­ki­väis­tä. Mie­lee­ni jäi vain huo­li tää: ”Laps ruk­ka, sull’ on kova pää”.

Minä olin tuon po­jan kal­tai­nen. Kou­lu­mes­tar’uk­ko ei kui­ten­kaan ni­mi­tel­lyt mi­nua lur­juk­sek­si ei­kä luk­ka­ri rip­pi­kou­lus­sa kon­nak­si, mut­ta huo­lel­li­suus­nu­me­ro oli huo­non­lai­nen, ja huo­noin ma­te­ma­tii­kan ko­keen ar­vo­sa­na oli puh­das nol­la. Olin kyl­lä ym­mär­tä­nyt teh­tä­vät oi­kein, mut­ta las­ke­nut vää­rin, tyy­lil­lä: 5+5=5.

Ku­kaan ei aja­tel­lut, et­tä vika oli­si muu­al­la kuin ar­mot­to­mas­sa huo­li­mat­to­muu­des­sa tai älyl­li­ses­sä yk­sin­ker­tai­suu­des­sa. Olen sääs­tä­nyt pal­jon kou­lu­ai­kai­sia suo­ri­tuk­si­a­ni, mut­ta hä­vit­tä­nyt pu­na­ky­näi­sim­mät ko­e­pa­pe­rit, joi­den reu­no­ja ko­ris­te­li­vat opet­ta­jan kau­his­te­lut.

Asen­ne nuor­ten op­pi­mis­vai­keuk­siin on muut­tu­nut. Vii­mei­si­nä opin­to-oh­jaa­jan vuo­si­na­ni teh­tä­vii­ni kuu­lui et­siä abeis­ta lu­ki­häi­ri­öi­set ja huo­leh­tia, et­tä heil­le yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sis­sa myön­ne­tään ai­ka­li­sää ja et­tä ar­vos­te­lus­sa huo­mi­oi­daan mah­dol­li­set lu­ki­vir­heet.

Di­gi­lap­set op­pi­vat tek­nis­ten apu­vä­li­nei­den käy­tön, mut­ta ma­nu­aa­li­nen kir­joit­ta­mi­nen jää hei­kol­le. Mil­lai­nen mah­taa ol­la tu­le­vai­suu­den yh­teis­kun­ta, kun kou­lus­sa ei enää ope­te­ta kau­no­kir­joi­tus­ta? Jää­kö suo­ma­lai­sen yh­teis­kun­nan ylei­nen kir­joi­tus­tai­to vain muu­ta­man su­ku­pol­ven pi­tui­sek­si?

Nuo­ruu­des­sa­ni tuli sil­loin täl­löin vas­taan "yh­teis­kun­ta­kel­poi­sia" ih­mi­siä, jot­ka ken­ties osa­si­vat lu­kea, mut­ta kir­joit­ta­mi­nen ra­joit­tui oman ni­men kir­joit­ta­mi­seen. Erääs­sä ta­los­sa vain emän­tä osa­si kir­joit­taa – ja toi­ses­sa ta­los­sa riit­ti, et­tä isän­näl­lä tai jol­lain lap­sis­ta oli nämä tai­dot.

Nyt kou­luis­ta voi puut­tua lii­tu­tau­lut. Kun rip­pi­kou­lun opet­ta­ja ha­lu­aa käyt­tää ope­tuk­ses­saan lii­tua, tau­lu on ha­et­ta­va va­ras­tos­ta. Mo­net op­pi­laat ei­vät ym­mär­rä hä­nen kir­joi­tus­taan ei­vät­kä osaa teh­dä muis­tiin­pa­no­ja. On hel­pom­pi ot­taa kän­ny­käl­lä kuva tau­lun teks­tis­tä!

Mut­ta näil­lä nuo­ril­la on tai­to­ja, jot­ka meil­tä van­hem­mil­ta puut­tu­vat. Kai­ken ikäis­ten on syy­tä ope­tel­la ar­vos­ta­maan toi­sen osaa­mis­ta. Nuor­ten yh­tä hy­vin kuin van­hus­ten­kin.