Ky­se­len jos­kus op­pi­lail­ta­ni, mitä heis­tä tu­lee iso­na. En yri­tä teh­dä heis­tä opet­ta­jia ku­ten it­se olen. Ris­ki­nä on, et­tä he jo­nain päi­vä­nä is­tu­vat kol­le­gi­aa­li­ses­ti sa­mas­sa opet­ta­jan­huo­nees­sa ja muis­tut­ta­vat ole­mas­sa­o­lol­laan elä­kei­kää­ni as­ti, et­tä en hei­dän mie­les­tään ja­ka­nut is­tu­ma­jär­jes­tys­tä rei­lus­ti sil­loin maa­nan­tai­na kol­mas päi­vä huh­ti­kuu­ta 2017. Ja et­tä jos oli­sin an­ta­nut kä­si­töis­tä ar­vo­sa­nak­si ysin tar­koin miet­ti­mä­ni ka­sin si­jaan, niin he ei­vät oli­si rää­kät­ty­jä opet­ta­jia vaan me­nes­ty­viä ko­ne­sau­ma­pel­ti­ka­ton te­ki­jöi­tä tai väi­tel­lei­tä lii­kun­ta­lää­ke­tie­teen toh­to­rei­ta.

Mi­nus­ta ei pi­tä­nyt tul­la opet­ta­jaa. Hain heti lu­ki­on jäl­keen Hel­sin­kiin val­ti­o­tie­teel­li­seen tie­de­kun­taan haa­vee­na­ni opis­kel­la val­tio-op­pia. En tain­nut muis­taa, et­tä hau­ki on kala, vaik­ka kir­jois­ta niin pänt­tä­sin­kin vii­teen ker­taan, ja mi­nus­ta ei tul­lut val­ko­kau­lus­vir­ka­mies­tä mi­nis­te­ri­ös­sä. En lan­nis­tu­nut vaan ar­ve­lin ole­va­ni kiin­nos­tu­nut maan­tie­tees­tä. Hain siis opis­ke­le­maan Ou­lun mai­ni­oon yli­o­pis­toon mut­ta il­man eri­tyi­sem­pää me­nes­tys­tä. Lii­kun­ta­tie­teel­li­nen Jy­väs­ky­läs­sä al­koi kiin­nos­taa ko­vin ja pää­sy­ko­kei­siin pää­sin – mut­ten men­nyt. Lii­kun­ta on ki­vaa to­sin sii­tä huo­li­mat­ta.

Mie­tin, et­tä his­to­ri­an opis­ke­lu oli­si kyl­lä kiin­nos­ta­vaa. Pää­sy­ko­e­kir­jo­ja tun­tui ole­van niin mon­ta hyl­ly­met­riä, et­tä ri­ma­kau­hu is­ki, ja ajat­te­lin teh­dä his­to­ri­aa muul­la ta­voin. Jos­sain vä­lis­sä py­rin sit­ten Rau­mal­le opis­ke­le­maan tek­nis­tä kä­si­työ­tä. Pää­sy­ko­keet me­ni­vät muu­ten ihan mu­ka­vas­ti, mut­ta tek­ni­sen työn näyt­tees­tä ke­rä­sin muh­ke­at 0/10 pis­tet­tä. Tar­kis­tin, et­tä peuk­ku on ihan ta­val­li­sel­la pai­kal­laan ja kes­kel­lä käm­men­tä on vain kän­siä ja mie­tin ken­ties, et­tä tu­li­si­ko­han mi­nus­ta vaik­ka­pa po­lii­si, lää­kä­ri, am­mat­ti­so­ti­las, muu­ra­ri tai le­vy­sep­po­hit­saa­ja. Oi­ke­as­ti tai­sin lait­taa peu­kun vain suu­hu­ni ja en miet­ti­nyt enää mi­tään, mikä mi­nus­ta iso­na tu­lee.

En muis­ta, haa­vei­lin­ko lap­se­na ros­ka­kus­kin jo­pis­ta. Eh­kä ros­ka­pus­sin vien­ti­mat­ka oli lii­an pit­kä kol­man­nes­ta ker­rok­ses­ta ve­si­lai­tok­sen asun­to­lan jo­en­puo­len sei­nän vie­reen, sem­moi­seen har­maa­seen hip­pa­sen ver­ran ruos­tu­nee­seen pel­ti­loo­taan, jos­sa oli nel­jä pel­tis­tä luuk­kua, ja ne oli­vat ras­kai­ta kään­tää ja kirs­kui­vat. Poi­kien ta­paan kat­se­lin myös usein kiin­nos­tu­nee­na kai­vin­ko­nei­den toi­min­taa. Vie­lä ny­ky­ään­kin sei­sah­dun ka­dul­la kat­se­le­maan, kuin­ka tar­kas­ti kul­jet­ta­ja kään­te­lee ja pyö­rit­te­lee ka­pus­taa – mil­li­pe­liä se on ja tai­det­ta. Lu­mi­au­ran kul­jet­ta­mi­nen­kin näyt­ti pik­ku­poi­ka­na jän­nit­tä­väl­tä. Tal­vi­öi­sin saat­toi keit­ti­ön ik­ku­nas­ta näh­dä Poh­jan­tiel­lä kol­me­kin lu­mi­au­raa pe­räk­käin put­saa­mas­sa ajo­kais­taa aa­mun töi­hin me­ne­vil­le hel­po­tuk­sek­si.

Eni­ten haa­vei­lin ko­kin am­ma­tis­ta. äi­ti ei ai­na voi­nut it­se lait­taa ruo­kaa reu­mai­sil­la kä­sil­lään, ja me lap­set sit­ten au­toim­me mie­lel­läm­me. äi­ti oli hy­vin tai­ta­va käyt­tä­mään vä­hät ra­hat ruo­kaan si­ten, et­tä sii­tä tuli mau­kas­ta ja sitä riit­ti kai­kil­le kyl­läk­si as­ti. Sain neu­vo­ja, joi­ta so­vel­lan ny­ky­ään­kin lait­ta­es­sa­ni ruo­kaa. Hy­vät ai­neet, hyvä ruo­ka, to­te­si äi­ti ai­na. Mer­kil­lis­tä, mi­ten hän tu­lee­kin useim­min mie­lee­ni juu­ri ruo­kaa lait­ta­es­sa­ni.

Mi­nus­ta ei tul­lut kok­kia. Ku­ten ai­em­min olen kir­joit­ta­nut, kul­jim­me isän mu­ka­na ra­ken­nus­hom­mis­sa. Eh­kä se jo­ten­kin ajoi yrit­tä­mään uu­del­leen opis­ke­le­maan kä­si­töi­tä. Mie­les­sä oli to­sin yli­o­pis­tol­la ole­va vers­tas hie­noi­ne ko­nei­neen, ja ar­ve­lin, et­tä siel­lä il­tai­sin eh­ti­si teh­dä mo­nen­lais­ta mu­ka­vaa. Opis­tos­sa eh­ti jo pääs­tä te­ke­mään mo­nen­lais­ta de­sign­hal­koa ja ihan-kiva-tuom­mois­ta.

Opet­ta­jak­si en ol­lut it­se­ä­ni älyn­nyt, vaik­ka mie­lel­lä­ni an­noin­kin mo­nen­lai­sia neu­vo­ja sin­ne ja tän­ne ihan pyy­tä­mät­tä­kin. Roo­li saat­toi ol­la seu­raus­ta per­heen van­him­man po­jan esi­ku­val­li­ses­ta teh­tä­väs­tä, kun tie­tys­ti oli opas­tet­ta­va ju­ni­o­rei­ta vas­tuul­li­seen ja kel­vol­li­seen elä­män­ta­paan. En mai­nit­se täs­sä, et­tä sha­kis­sa hä­vi­sin Mar­kuk­sel­le ja kei­hään­hei­tos­sa Sau­lil­le ja sa­li­ban­dys­sa en osaa ky­näil­lä niin­kuin Vei­jo tai Esa. Ja tu­len osaan sy­tyt­tää, mut­ten sam­mut­taa tu­li­pa­lo­ja ku­ten Juha. Se on on­ni, et­tä pu­hua ja neu­voa osaan, mi­ten pi­täi­si teh­dä asi­oi­ta, et­tä on­nis­tuu.

Niin sit­ten hain Ou­luun opis­ke­le­maan ja sa­tuin pää­se­mään si­sään. Vers­tas oli to­del­la­kin mie­len­kiin­toi­nen paik­ka, ja vii­vyin­kin sen in­noit­ta­ma­na opis­ke­le­mas­sa kuu­ti­sen vuot­ta. Kun leh­to­rit al­koi­vat is­tua sa­maan kah­vi­pöy­tään ja vah­ti­mes­ta­rit ter­veh­ti­vät aa­mui­sin, niin ar­ve­lin, et­tä on ihan hyvä ai­ka ir­rot­tau­tua yli­o­pis­to­maa­il­mas­ta. Vers­taan oh­jaa­ja piir­si ras­tin sei­nään, et­tä Sep­po Os­mo Co­lor (li­sä­ni­mi, jon­ka sain lait­ta­es­sa­ni jo­kai­seen puu­e­si­nee­seen pin­ta­kä­sit­te­ly­ai­neek­si puu­va­haa) Ter­vo läh­tee vii­mein­kin yh­teis­kun­nan ora­van­pyö­rään ei­kä enää saa ai­kaan rei­kiä maa­laus­huo­neen suo­da­tin­kan­kaa­seen kuu­mail­ma­pis­too­lil­la.

Pul­ma­na oli nyt, et­tä ei ol­lut vers­tas­ta mut­ta pi­täi­si opet­taa. Mi­nul­le tar­jot­tiin töi­tä Kor­ven­suo­ran ala-as­teel­ta, jon­ne li­has­ten pai­kat pul­lis­tel­len rien­sin va­lis­ta­maan pilt­te­jä mo­nen­kal­tai­sis­sa op­pi­ai­neis­sa. Tie­dus­te­lin myös reh­to­ril­ta, et­tä on­han lupa käyt­tää vers­tas­ta il­tai­sin, ja lupa hel­ti­si. Näin pää­sin mak­sa­maan ve­ro­ja ja tie­naa­maan stres­siä.

Kah­den ja puo­len vuo­den try-ou­tin jäl­keen so­pi­mus­ta­ni ei jat­ket­tu, mut­ta agent­ti­ni oli­vat löy­tä­neet mie­len­kiin­toi­sen uu­den seu­ran kau­kaa ete­läs­tä suur­ten ve­sien (Ou­lu-Sii­ka-Pyhä-Kala-äh­tä­vä-Les­ti) ta­kaa. Reh­to­ri ja va­ra­reh­to­ri ei­vät huo­li­neet ku­vaa­ni lä­he­tet­tä­vän näy­til­le vaan ot­ti­vat ris­kin ja pyy­si­vät työ­hom­miin Mank­kaan­pu­ron ala­kou­luun pu­he­lin­haas­tat­te­lun pe­rus­teel­la. Sin­ne sit­ten raa­ha­sin kaik­ki­tie­tä­väk­si kan­san­le­di­va­lok­si ke­hit­ty­neen ole­muk­se­ni ja tiet­ty var­mis­tin, et­tä vers­tas on il­tai­sin käy­tet­tä­vis­sä. Jos­sain vai­hees­sa ym­mär­sin, et­tä lei­vän pääl­lä ole­va lau­an­tai­mak­ka­ra ja­los­tuu meet­vurs­tik­si, kun suos­tun vään­tä­mään vers­taan ko­nei­den vir­ta­kyt­ki­met pääl­le Om­ni­an työ­vä­e­no­pis­ton kurs­sil­la maa­nan­tai-il­tai­sin. Esa, Jou­ni, Ink­ku, Lari, Samp­pa, Ul­la, Make, Klaus ja mo­net muut ys­tä­vät löy­si­vät ilok­se­ni kurs­seil­le ja opet­ti­vat mi­nua opet­ta­maan.

Ajo­puu ei ole py­säh­ty­nyt. Hain ke­vääl­lä opis­ke­le­maan jäl­leen uu­teen tie­de­kun­taan, mut­ta tie sin­ne ei avau­tu­nut, jo­ten pi­tää taas miet­tiä, et­tä mikä mi­nus­ta iso­na tu­lee. Teh­dään sii­hen as­ti nyt sit­ten opet­ta­jan töi­tä. Tot­ta pu­hu­ak­se­ni opis­ke­lu on mi­nul­le nyt har­ras­tus mu­ka­vien töi­den ohes­sa ja pi­täi­si ne edel­li­set opin­to­lai­nat­kin ja muut vas­taa­vat mak­saa pois.

Ora et la­bo­ra: ru­koi­le ja tee työ­tä. Näil­lä eväil­lä har­ras­te­li­ja­kok­ki­kin pär­jää.