Muu­ta­ma viik­ko sit­ten is­tus­ke­lin ys­tä­vie­ni kans­sa Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ylä­ker­ras­sa kah­vil­la. Olin jo pian läh­dös­sä ko­tiin, kun eräs sii­o­nim­me pu­hu­ja­vel­jis­tä tuli ko­put­ta­maan olal­le ja pyy­si mu­kaan­sa. Sa­noi jo­tain sen­ta­pais­ta, et­tä ei mi­tään ka­ma­laa asi­aa.

Seu­ra­sin hän­tä sa­kas­tiin, jos­sa is­tui jo toi­nen tut­tu pu­hu­ja­ve­li. Olin käy­nyt pi­tä­mäs­sä raa­mat­tu­luok­kaa hei­dän ko­to­naan muu­ta­man ker­ran. Aa­vis­tin pa­hin­ta, kun is­tuin soh­val­le.

He me­ni­vät suo­raan asi­aan: “Olem­me aja­tel­leet si­nua sa­nan­pal­ve­li­jak­si Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le.”

Maa­il­ma­ni järk­kyi. En osan­nut oi­kein aja­tel­la mi­tään ja is­tuin het­ken myk­kä­nä ja ty­per­ty­nee­nä. Lo­pul­ta sain sa­not­tua hil­jaa, et­tä jos te niin olet­te aja­tel­leet, niin sit­ten se on niin. Opis­ke­len hil­jak­seen te­o­lo­gi­aa ja olin aja­tel­lut, et­tä jos­kus elä­kei­äs­sä saar­na­vir­ka voi ol­la edes­sä. Nyt tun­sin ole­va­ni lii­an nuo­ri teh­tä­vään.

Vuo­sia sit­ten saa­toin jos­kus jopa aja­tel­la, et­tä voi­si ol­la hyvä asia tuo saar­na­vir­ka. Sai­sin ar­vos­tus­ta ja ajat­te­lin, et­tä kyl­lä mi­nul­ta il­moi­tuk­sia löy­tyi­si. Iän ja ko­ke­muk­sen myö­tä tuo tun­ne on hiu­tu­nut ja enää en ajat­te­le ky­ke­ne­vä­ni pu­hu­maan – ai­na­kaan omin voi­min.

Kes­kus­te­lim­me rau­ha­nyh­dis­tyk­sen sa­kas­tis­sa pit­kään, ja toi­mi­ta­lo oli jo tyh­jä ja va­lot sam­mu­neet kun kä­ve­lin pi­me­äs­sä il­las­sa park­ki­pai­kan ylit­se au­tol­le­ni. Tun­sin it­se­ni ää­ret­tö­män yk­si­näi­sek­si. Ah­dis­ti.

Kun ajoin ko­tiin, yri­tin sa­mal­la soit­taa isäl­le­ni. Pu­he­lin tuut­ta­si pit­kään va­rat­tua. Ajoin puo­len tun­nin ajo­mat­kan ko­tiin se­ka­vis­sa miet­teis­sä, pe­lois­sa­ni ja miet­tien, mitä kaik­kea tämä uu­si ti­lan­ne mer­kit­si­si.

Kun isä lo­pul­ta soit­ti, purs­kah­din hil­lit­tö­mään it­kuun. En saa­nut pit­kään ai­kaan koot­tua it­se­ä­ni, et­tä oli­sin voi­nut edes kes­kus­tel­la. Isä pu­he­li rak­kaas­ti, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy. Hän oli aja­tel­lut, et­tä voi­sin ol­la hyvä sa­nan­pal­ve­li­ja. Se ei oi­kein loh­dut­ta­nut.

Yö meni koi­ra­nun­ta nuk­ku­es­sa ja he­räil­les­sä ah­dis­tu­nee­na, kuin vuo­sia sit­ten ma­sen­nuk­sen ai­koi­hin. Ru­koi­lin hä­dis­sä­ni, et­tä kaik­ki jär­jes­tyi­si. En tien­nyt, sai­si­ko niin edes ru­koil­la, mut­ta ru­koi­lin si­tä­kin, et­tä Tai­vaan Isä jo­ten­kin pe­rui­si mi­nun teh­tä­vä­ni. Mut­ta ru­koi­lin myös, et­tä hä­nen tah­ton­sa sai­si ta­pah­tua.

Tun­sin it­se­ni kel­vot­to­mak­si työ­mie­hek­si Her­ran elo­vai­ni­ol­la. Tun­sin, et­tä kuh­mui­sem­paa ää­ni­tor­vea, kel­vot­to­mam­paa ja syn­ti­sem­pää saar­na­mies­tä ei iki­nä ole sii­o­nis­sa teh­tä­vään siu­nat­tu. Tun­sin omat puut­tee­ni, hel­ma­syn­ti­ni ja muut­kin sel­lai­set omi­nai­suu­det, jot­ka ei­vät vas­taa Paa­va­lin mää­ri­tel­mää seu­ra­kun­nan sa­nan­pal­ve­li­jas­ta. En ole edes yh­den vai­mon mies, ei ole sitä en­sim­mäis­tä­kään.

Iden­ti­teet­tik­rii­si vel­loi si­säl­lä­ni. Mie­tin, mis­tä kai­kes­ta mi­nun pi­täi­si luo­pua ol­lak­se­ni sel­lai­nen tur­val­li­nen, hil­lit­ty ja var­ma sa­nan­pal­ve­li­ja, jol­lai­si­na olin tot­tu­nut muut nä­ke­mään. Ym­mär­sin nyt, kuin­ka tur­val­lis­ta ja help­poa oli­kaan ol­lut tul­la vain penk­kiin ja kuul­la ja us­koa.

Mo­nen­lai­set epäi­lyk­set ja ky­sy­myk­set val­ta­si­vat mie­le­ni. Pi­tää­kö mi­nun nyt luo­pua re­vi­tyis­tä far­kuis­ta­ni ja nah­ka­rot­sis­ta ja al­kaa pu­keu­tua asi­al­li­sem­min? Ovat­ko mam­mo­na ja elä­män ko­reus lii­an lä­hel­lä ar­vo­maa­il­maa­ni? Kie­len­käyt­tö­ni ei ole ol­lut mal­li­kel­pois­ta en­nen­kään, jo­ten kuin­ka osai­sin nyt hil­li­tä pu­hei­ta­ni? Mi­nun ei tar­vit­se edes ker­toa mitä kiu­sauk­sia poi­ka­mie­hel­lä on. Ei­vät­kö mi­nun luu­ran­ko­ni kaa­pis­sa es­tä teh­tä­vää? Olen­ko edes riit­tä­vän nor­maa­li? Mitä jos mi­nut ero­te­taan teh­tä­väs­tä, kun pal­jas­tuu kuin­ka huo­no ih­mi­nen olen? Penk­kiur­hei­lu ko­ti­soh­val­la on ol­lut lii­an tär­ke­ää ja täyt­tä­nyt va­paa-ai­kaa, kun opis­ke­lu­kaan ei ole on­nis­tu­nut. Kuin­ka osai­sin elää oi­kein? Mis­tä tie­dän, mikä on oi­kein ja vää­rin?

Muis­te­lin su­vi­seu­ra­saar­no­ja, joi­ta kuun­nel­les­sa tun­tui, et­tä pu­hu­ja tun­tee niin hy­vin Raa­mat­tua. Su­ju­vas­ti lai­naa mo­nes­ta koh­taa ja kirk­kaas­ti se­lit­tää ihan kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä tun­tu­via koh­tia. Mie­tin, et­tä pi­dän­kö minä saar­no­ja, jois­sa vain lu­et­te­len fraa­se­ja vail­la si­säl­töä. Olin kes­kus­tel­lut joi­den­kin kans­sa, et­tä Raa­ma­tun tun­te­mus ei ole ny­kyi­sin sa­maa kuin en­nen, pu­hu­ja­vel­jil­lä­kään. Nyt kun it­se pi­täi­si saar­na­ta, oli­si paik­ka muut­taa sitä kä­si­tys­tä. Mut­ta ei tun­nu sil­tä, et­tä oli­sin en­sim­mäi­se­nä it­se tart­tu­mas­sa Raa­mat­tuun. Yleen­sä on niin so­pi­ma­ton ti­lan­ne tai olo.

Muis­tan ker­to­muk­sen nuo­ruu­des­ta­ni, kun saar­na­mie­hel­le ei ol­lut avau­tu­nut sana lain­kaan. Olen­ko minä sa­man­lai­nen? En­tä jos saar­naan­kin niin hy­vin, et­tä tu­len pai­na­neek­si mui­ta alas­päin? Tai jos saar­naan niin huo­nos­ti et­tä he­rä­tän myö­tä­hä­pe­ää? Kat­kon­ko kuu­li­joil­ta kor­via? Elän­kö it­se­kään ku­ten saar­naan? Mitä jos olen sel­lai­nen vää­rä pro­feet­ta, joka joh­taa ih­mi­siä har­haan? Sie­lu­jen sur­maa­ja on kai­va­nut kaik­ki mah­dol­li­set sei­kat ja saar­nan­nut epä­us­koa, epä­toi­voa ja kel­vot­to­muut­ta. Kos­kaan ei ole ol­lut niin vä­hän us­koa kuin nyt.

Raa­ma­tun sa­nat tu­li­vat mie­leen: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: Kun olit nuo­ri, sinä si­doit it­se vyö­si ja me­nit min­ne tah­doit. Mut­ta kun tu­let van­hak­si, sinä ojen­nat kä­te­si ja si­nut vyöt­tää toi­nen, joka vie si­nut min­ne et tah­do.” (Joh.21:18) En minä vie­lä van­ha ole, mut­ta tun­nen, et­tä it­se en täs­sä voi mi­tään muu­ta kuin jät­täy­tyä Ju­ma­lan tah­don va­raan.

Sain lu­van pu­hua asi­as­ta lä­hei­sil­le­ni. Mie­tin, ketä lä­hei­siä mi­nul­la tääl­lä on. Tun­sin ole­va­ni ihan yk­sin vail­la paik­kaa, jos­sa sai­si le­vä­tä. Päi­vien ku­lu­es­sa ja muu­ta­mien ys­tä­vie­ni kans­sa asi­as­ta pu­hut­tu­a­ni rau­hoi­tuin vä­hi­tel­len. He muis­tut­ti­vat, et­tä teh­tä­vään si­säl­tyy myös siu­naus. Sen olen yrit­tä­nyt muis­taa ah­dis­tuk­sen het­ki­nä.

Sa­noin vel­jil­le sa­kas­tis­sa et­tä jos so­pii niin aloi­tan ai­kai­sin­taan syk­syl­lä. Raa­mat­tu­luo­kan opet­ta­jan teh­tä­vän jä­tän, mut­ta muis­sa sii­o­nin työ­vuo­rois­sa tah­don jat­kaa.

Au­tos­sa kuu­lui su­vi­seu­ra­ää­nit­teel­tä jo le­poon pääs­seen rak­kaan vel­jen sa­nat: ”et­te­pä te ole jot­ka saar­naat­te vaan mi­nun rak­kaan Isä­ni Hen­ki”. Toi­nen veli pyy­si nuo­ria hil­jen­ty­mään ru­kouk­ses­sa sa­nan ää­reen, et­tä jo­kai­nen sai­si kuul­la, mitä oma sy­dän tar­vit­see. Tie­dän, et­tä ys­tä­vät ei­vät jätä, vaan ru­koi­le­vat mi­nul­le sa­no­ja. Jo­kai­nen meis­tä on Py­hän Hen­gen pap­pi ja saa si­ten ol­la saar­naa­mas­sa evan­ke­liu­mia. Sa­mal­la jo­kai­nen on yk­sin Ju­ma­lan­sa edes­sä. Me tar­vit­sem­me kai­ken avun py­sy­äk­sem­me us­ko­mas­sa. Jol­la kor­va on, se kuul­koon.

Ha­lu­an luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la aut­taa täs­sä­kin asi­as­sa. Kau­heis­ta ko­et­te­le­muk­sis­ta olen jo saa­nut sel­vi­tä, ar­mos­ta nyt­kin Isä aut­taa ajal­laan. Syk­syl­lä, jos Ju­ma­la niin sää­tää, pal­ve­len en­sim­mäi­sen ker­ran alu­e­seu­rois­sa. Sil­loin tu­ke­na ovat mo­nien ys­tä­vien, kai­ke­ni­käis­ten vel­jien ja si­sar­ten esi­ru­kouk­set. On ol­lut ai­van lii­kut­ta­vaa, kuin­ka on tul­tu toi­vot­ta­maan siu­naus­ta teh­tä­vään. Pää on mo­nes­ti pai­nu­nut ja kyy­ne­leet pu­ser­tu­neet sil­mis­tä, osin tus­kas­ta ja hel­po­tuk­ses­ta mut­ta myös ilos­ta – ei ole Isä mi­nu­a­kaan hyl­jän­nyt. Vie­lä mur­re­taan lei­pää näl­käi­sel­le, saar­na­taan evan­ke­liu­mia köy­hil­le. Ru­kous nou­see Tai­vaan Isän puo­leen: ”Ju­ma­la, luo mi­nuun puh­das sy­dän ja an­na mi­nul­le uu­si vah­va hen­ki.” (Ps. 51:10)