Te­na­vat-sar­ja­ku­van Res­su is­tus­ke­lee kop­pin­sa pääl­lä ja miet­tii kir­jal­leen hy­vää aloi­tus­ta. Mi­nua pyy­det­tiin blo­gis­tik­si Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen, ja Res­sun on­gel­ma on mi­nul­la­kin – hy­vää ai­het­ta kir­joit­taa ei tun­nu löy­ty­vän. Ei ole edes synk­kä saa­ti myrs­kyi­nen yö hel­pot­ta­mas­sa ta­ri­na­nis­ken­tää. Ajat­te­lin to­sin siir­tää il­taan kir­joi­tuk­se­ni, kos­ka de­ad­li­neen on ai­kaa vie­lä muu­ta­ma tun­ti kui­ten­kin. Sit­ten muis­tin usein ho­ke­ma­ni vii­sau­den, et­tä työn te­ke­mi­ses­tä 89 % on ryh­ty­mis­tä. Aloin sit­ten ryh­tyä.

Aluk­si kiel­täy­dyin blog­gaa­jan teh­tä­väs­tä miet­tien sa­mal­la, et­tä ku­ka­han mi­nua oli hok­san­nut eh­dot­taa blo­gis­tik­si – minä kun en har­ras­ta kir­joit­ta­mis­ta käy­tän­nös­sä lain­kaan. Kir­jo­ja­kin luen enää har­voin, ja kir­jal­li­suu­den No­bel on jo ja­et­tu. Syyt kiel­täy­ty­mi­sel­le­ni tun­tui­vat ym­mär­ret­tä­vil­tä myös mi­nuun yh­teyt­tä ot­ta­nees­ta toi­mit­ta­jas­ta.

Jäin sil­ti miet­ti­mään asi­aa, aset­tu­en eri­lai­siin nä­kö­kul­miin. Ker­roin erääl­le ys­tä­väl­le­ni, et­tä olin kiel­täy­ty­nyt. Hän mel­ko suo­ra­su­kai­ses­ti mut­ta ys­tä­väl­li­ses­ti an­toi ym­mär­tää, et­tä pa­rem­pi miet­tiä asi­aa uu­del­leen. Lu­pa­sin yrit­tää sil­lä eh­dol­la, et­tä voin lo­pet­taa, jos tun­tuu, et­tä blo­gi­ni on pa­rem­pi pöy­tä­laa­ti­kot­taa odot­te­le­maan 3000-lu­vun his­to­ri­an­tut­ki­joi­ta.

Luin pari Päi­vä­mie­hen blo­gi­teks­tiä ja to­te­sin, et­tä pyy­de­tyt 1000–2000 merk­kiä ei ole ko­vin pal­jon. Se­mi­naa­ri­työn tai gra­dun ai­kaan­saa­mi­nen tun­tui haas­ta­vam­mal­ta, ja niis­tä­kin on sel­vit­ty jo­ten­ku­ten. Jo­han nii­hin sa­no­ja­kin mah­tui enem­pi. Ri­maa en juu­ri alem­mak­si saa, sil­lä yleen­sä me­nen siel­tä, mis­sä ri­maa ei ole lain­kaan.

Lai­toin sor­met soit­ta­maan näp­pik­sen mus­tia nap­pu­loi­ta. Muis­tin van­han oh­jeen, jos­sa neu­vot­tiin ra­ken­ta­maan teks­tis­tä ker­ros­säm­py­lä. Sit­ten muis­tin myös pu­heen laa­ti­mi­seen oh­jeen, eli is­ke­vä al­ku ja na­pak­ka lo­pe­tus. Näis­tä kaa­vois­ta­han saa ai­kaan val­mis­ta, ajat­te­lin. Puut­tuu enää se si­sus­ta. Ja si­sus­ta­mi­ses­ta­han pi­dän.

Pe­rus­te­luik­si ai­em­mal­le kiel­täy­ty­mi­sel­le­ni ker­roin, et­tä mi­nun pie­nes­sä poi­ka­mie­hen elä­mäs­sä­ni ei ole mi­tään eep­pis­tä, mi­tään kiin­nos­ta­vaa. Mi­nä­hän teen vain töi­tä ke­sät ja tal­vet, lo­mat ja nii­den vä­li­set ajat. Kuka oli­si kiin­nos­tu­nut lu­ke­maan työ­se­los­tuk­sia pait­si yli­o­pis­ton leh­to­rit. Ei mi­nul­la ole edes lem­mik­kiä, jos­ta ja­kaa ku­via ja ta­ri­noi­ta. Op­pi­lais­ta­kaan en saa ja­kaa asi­oi­ta kuin ko­tien kans­sa käy­tet­tä­väs­sä oh­jel­mis­tos­sa Wil­mas­sa.

Käy­tän so­si­aa­lis­ta me­di­aa mel­ko pal­jon – lii­kaa – ja olen huo­man­nut et­tä en ha­lua ylen pal­joa ja­kaa ku­via it­ses­tä­ni tai te­ke­mi­sis­tä­ni. Ku­via hie­nois­ta esi­neis­tä tai het­kis­tä jaan jos­kus Ins­tag­ra­mis­sa aja­tel­len, et­tä eh­kä ne ovat kuin ru­no­ja ku­vi­na. Ne avau­tu­vat tul­kit­si­jal­leen eri ta­voin. Mut­ta en­hän minä ku­via nyt ha­lua lait­taa vaan pi­täi­si kir­joit­taa.

Pie­ne­nä pel­ko­na kir­joit­ta­mi­ses­sa on myös tai­ta­vien kir­joit­ta­jien ja kie­len­tun­ti­joi­den jouk­ko ys­tä­vis­sä­ni. Ai­heu­tan­ko vain ham­pai­den kirs­kun­taa tai myö­tä­hä­pe­ää. En­tä jos ai­na lii­an myö­hään tu­le­vat ka­tu­ma­pääl­li­set toi­mit­ta­vat mi­nut sil­loin sul­keu­tu­maan pie­neen asun­too­ni mää­rä­a­jak­si. Ovat­ko il­mai­su­ni ku­lu­nei­ta ja mi­tään­sa­no­mat­to­mia.

Toi­nen peik­ko on copy-pas­te­mie­li, jol­lai­sen olen saa­nut lah­jak­si. Mo­net mie­les­tä­ni tai­ta­vat pu­he­työ­läi­set tai huu­mo­ri­mie­het ja -nai­set voi­vat jos­kus löy­tää il­mai­su­jaan ja ma­nee­rei­taan pu­he­kie­les­tä­ni tai vaik­ka­pa What­sapp-teks­tis­tä. En­täs jos blo­gi­tuo­tok­se­ni al­ka­vat täyt­tää pla­gi­aa­tin tun­nus­merk­ke­jä.

Chat­tail­les­sa­ni py­rin löy­tä­mään il­mai­suun uu­sia, raik­kai­ta ta­po­ja ja haus­ko­ja miel­leyh­ty­miä. Jot­kin ku­lu­neet fraa­sit saat­ta­vat uu­des­sa, yl­lät­tä­väs­sä ym­pä­ris­tös­sä toi­mia hy­vin. Mut­ta toi­mi­vat­ko ne blo­gis­sa, jota lu­kee hy­vin eri­lais­ten ih­mis­ten jouk­ko. Kah­den­kes­ki­ses­sä vies­tin­näs­sä voi ai­na vi­rit­tää il­mai­su­ta­van vas­taa­not­ta­jan mu­kaan. Jos huo­maa et­tä ym­mär­ryk­se­ni ei ylet­tä­nyt sa­mal­le kor­ke­a­taa­juu­del­le, voi tur­vau­tua pur­ku­kiek­ko­rat­kai­suun eli tuu­pa­ta jon­kin jou­lu­puk­kie­mo­jin pe­rään.

Yk­si ar­kuu­den ai­he on, et­tä tie­dos­tan kir­joit­ta­va­ni verk­ko­leh­teen jon­ka tu­lee ol­la us­koa vah­vis­ta­va ja ra­ken­ta­va. Vaik­ka loi­va vas­tai­sen ran­nan kiis­ki­luon­tee­ni ja jos­kus po­lee­mi­nen tyy­li­ni ei­vät us­ko­mi­sen ai­he­pii­riin se­koit­tui­si­kaan, niin ne ai­heut­ta­vat sil­ti pien­tä pel­koa, et­tei louk­kai­si ke­tään tai sai­si ai­kaan an­ke­aa oloa. On­nek­si yk­sin­ker­tai­sen us­kon pro­fes­so­rit kar­kot­ta­vat mii­nus­merk­kis­tä elä­män­tyy­liä, vä­hen­nys­las­kua ei pie­nil­le lap­sil­le ni­mit­täin ole ope­tet­tu.

Merk­ki­mää­rä­ni on tä­hän men­nes­sä yli­tet­ty. Ar­vo­sa­na ei sen vuok­si las­ke aka­tee­mi­sen kir­joi­tel­man ta­voin, mut­ta kir­jal­li­sen lop­pu­ka­dens­sin jäl­keen ei kan­na­ta enää ra­ken­taa uut­ta mo­tii­via. Sik­si työn­nän täl­lä erää näp­päi­mis­tös­ty­luk­se­ni tup­peen. Niin te­ki­vät jo mui­nai­set roo­ma­lai­set.