Isä ja äi­ti vei­vät mei­tä lap­sia sun­nun­tai­sin seu­roi­hin. Pik­ku­poi­ka­na muis­tan Ou­lun van­hal­ta rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä tum­man­har­maat, me­tal­li­set kai­teet ja et­tä yl­hääl­lä kai­ke­ti oli par­vi. Oli­ko­han urut­kin. Jos­kus saim­me myös kark­kia, sel­lai­sen pie­nen laa­ti­kon, jos­sa oli soi­kei­ta eri­vä­ri­siä he­del­mäl­le mais­tu­via peh­mo­kark­ke­ja. Vih­reä mais­tui par­haal­le mut­ta kel­tai­nen oli kau­neim­man vä­ri­nen. Kun sitä imes­ke­li ai­kan­sa, se tart­tui peh­met­ty­ään imu­ku­pin ta­voin kiin­ni kie­leen tai ki­ta­la­keen.

Muis­tan myös, et­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä oli py­hä­kou­lu ja päi­vä­ker­ho. Ai­van vas­ta eräs nai­nen py­säyt­ti mi­nut Ou­lun rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä ja ker­toi et­tä oli ol­lut oh­jaa­ja­na nois­sa ti­lai­suuk­sis­sa ja muis­taa mi­nut. Minä en muis­ta hän­tä, mut­ta lap­si kai­ke­ti nä­kee kaik­ki ai­kui­set jo­ten­kin sa­man­lai­si­na.

Sit­ten siir­ryt­tiin uu­del­le rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le Pro­fes­so­rin­tiel­le. Se tun­tui hy­vin suu­rel­ta. La­kat­tua, vaa­le­aa puu­ta oli pal­jon ja pu­hu­jan­ko­rok­kees­sa oli Kris­tus-mo­nog­ram­mi. Al­fa ja ome­ga. Aa ja oo. Al­ku ja lop­pu. Penk­kien sel­kä­myk­sis­sä oli kai­ut­ti­mia, joi­den kel­ta­pas­si­voi­dut ri­ti­lät hou­kut­te­li­vat raa­pi­maan kyn­sil­lä. Lat­tia oli liu­kas ja penk­kien vä­lis­sä oli hyvä juos­ta vä­li­a­jal­la. Van­huk­sia oli pal­jon, he is­tui­vat ai­van pu­hu­jan­ko­rok­keen edes­sä. Pu­hu­ja saar­na­si heil­le mon­ta ker­taa evan­ke­liu­mia. Pu­hu­jan­ko­ro­ke oli kau­ka­na, ja ta­kaa ei erot­ta­nut, kuka oli pal­ve­lu­vuo­ros­sa. ää­nes­tä op­pi vä­hi­tel­len erot­ta­maan jo­kai­sen, pait­si vie­rai­le­vat pu­hu­jat. Moni on jo pääs­syt le­poon, ja heis­tä muis­tut­ta­vat su­vi­seu­ra­saar­no­ja si­säl­tä­vät ka­se­tit ja cd:t, joi­ta jos­kus kuun­te­len loh­duk­se­ni ja voi­mak­se­ni au­tos­sa is­tu­es­sa­ni. Sa­mal­la pei­laan saar­nan sa­no­maa ny­ky­päi­vään. On­ko mi­nul­la sama us­ko?

Uu­si­kin rau­ha­nyh­dis­tys on jo re­mon­toi­tu ja uu­dis­tet­tu muu­ta­maan ker­taan. Edel­leen, kun tu­len ete­läs­tä lo­mil­le Ou­luun ja Pik­ka­ra­laan, saat­taa pala nous­ta kurk­kuun näh­des­sä­ni tu­tun seu­ra­sa­lin ja vie­lä joi­tain tut­tu­ja ih­mi­siä. He muis­ta­vat ja tu­le­vat ter­veh­ti­mään. Tun­nen sil­loin, et­tä to­ti­ses­ti yh­tei­nen rak­kaus yh­dis­tää lä­hel­lä ja kau­ka­na ole­vat. Vuo­det vä­lis­sä ei­vät pys­ty vään­tä­mään juo­paa kris­tit­ty­jen yh­tey­teen.

En­nen rip­pi­kou­lui­kää seu­roi­hin läh­tö oli jos­kus vai­ke­aa. äi­ti saat­toi soit­taa ky­lä­paik­kaan ja pa­tis­taa läh­te­mään seu­roi­hin. Te­le­vi­si­on ää­res­tä sit­ten lo­pul­ta me­nin is­tu­maan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen etei­sen lat­ti­al­le. Sin­ne kuu­li pie­nen hä­li­nän­kin ylit­se saar­naa. Tun­tui mo­nes­ti pit­käl­tä ajal­ta is­tua, ja ta­ka­puo­li­kin al­koi puu­tua rus­ke­aa, kyl­mää klink­ke­riä vas­ten. Saar­nan lo­put­tua läh­din pol­ku­pyö­räl­lä ko­tiin tai ta­kai­sin ky­lään. Raa­mat­tu­luo­kas­sa­kin muis­tan ker­ran käy­nee­ni.

Muu­tim­me Pik­ka­ra­laan, kun olin vii­den­tois­ta ikäi­nen. Siel­lä oli vä­hän us­ko­vai­sia mut­ta oma, hy­vin läm­min rau­ha­nyh­dis­tys. Per­jan­tai-il­tai­sin oli om­pe­lu­seu­rat ja me tei­ni-ikäi­set klo­pit is­tuim­me lä­hi­naa­pu­rin Ru­sa­van ko­to­na si­sä­por­tail­la ja kuun­te­lim­me hil­jaa Ju­ma­lan sa­naa. Muis­tan, et­tä mel­kein kaik­ki ai­kui­set pyy­si­vät usein evan­ke­liu­mia omal­le koh­dal­leen. It­se teki usein mie­li myös pyy­tää siu­naus­ta, mut­ta ei­hän sitä keh­dan­nut. Ker­ran hie­man van­hem­pa­na muis­tan, et­tä sen roh­ke­nin teh­dä. Se tun­tui hy­väl­le. Isois­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sis­sä en ole roh­jen­nut kuu­li­jan pai­kal­la kät­tä nos­taa ja mel­ko har­va muu­kaan. Ym­mär­sin var­tut­tu­a­ni, et­tä saar­na­tus­ta evan­ke­liu­mis­ta saa us­koa pyy­tä­mät­tä­kin. Joku se­lit­ti, et­tä ar­mos­ta us­ko­va tart­tuu kiin­ni us­kon kä­si­var­rel­la tar­jot­tuun evan­ke­liu­miin. Mie­tin, et­tä se on hy­vin aja­tel­tu.

Pik­ka­ra­las­sa sain myös en­sim­mäi­set vas­tuu­teh­tä­vä­ni rau­ha­nyh­dis­tyk­ses­sä, kun kan­noim­me mui­den poi­kien kans­sa ko­leh­tia. Tun­sin, et­tä mi­nuun luo­te­taan ja et­tä saan ol­la osa us­ko­vais­ten yh­tei­söä. Vä­hän kuin ai­kui­nen jo. Myö­hem­min sain vie­lä toi­mia py­hä­kou­luo­pet­ta­ja­na. Se tun­tui hy­vin isol­ta ja vas­tuul­li­sel­ta teh­tä­väl­tä. Omin voi­min si­tä­kään ei on­nek­si tar­vin­nut teh­dä. Koin, et­tä seu­rois­sa käy­mi­sen li­säk­si voi­mia saa us­ko­vais­ten seu­ras­ta.

Van­hem­pa­ni mak­soi­vat pit­käl­le ai­kui­si­kään rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jä­sen­mak­su­ni ja vie­lä tääl­lä ete­läs­sä ol­les­sa­ni­kin olin jon­kin ai­kaa Pik­ka­ra­lan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jä­sen. Sa­maan ai­kaan sain ol­la työ­vuo­ros­sa Ou­lun rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä – ei tar­vin­nut jä­se­nyyt­tä saa­dak­seen pal­vel­la työ­vuo­ros­sa. Olin mie­lis­sä­ni, et­tä mi­nuun luo­tet­tiin. Ah­dis­tuk­sen vuo­si­na tun­sin, et­tä vaik­ka voi­mat oli­vat ihan lo­pus­sa, sii­o­nin työ oli siu­nat­tua ja ku­kaan ei moit­ti­nut, jos ei osan­nut tai on­nis­tu­nut.

Kir­kon kes­kei­sin toi­min­ta­muo­to on ju­ma­lan­pal­ve­lus, jos­sa Ju­ma­la it­se pal­ve­lee mei­tä. Siel­lä­kin oli­si hyvä käy­dä. Seu­rois­sa me us­ko­vai­set saam­me sa­mal­la ta­val­la ol­la ai­van seu­ra­e­lä­mäm­me yti­mes­sä. Ei tar­vit­se ol­la ko­mei­ta puit­tei­ta tai vii­den täh­den pal­ve­lui­ta, et­tä vir­kis­tym­me. Ju­ma­la it­se pal­ve­lee mei­tä pu­hu­tun sa­nan kaut­ta. Kai­kis­ta rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­ta­muo­dois­ta tämä on kes­kei­sin ja tär­kein ikään tai mi­hin­kään muu­hun­kaan kat­so­mat­ta. Sii­hen aja­tuk­seen pa­laan ai­na, jos tu­lee vä­sy­mys­tä muis­sa toi­min­ta­muo­dois­sa.

Nyt olen huo­man­nut, et­tä seu­ra­sa­lis­sa saat­taa kes­ki­viik­koil­tai­sin tai lau­an­tai-il­tai­sin ol­la mel­ko mon­ta penk­kiä tyh­jä­nä. Sa­maan ai­kaan to­sin ää­nen­tark­kai­li­ja ker­too, et­tä ne­tin vä­li­tyk­sel­lä seu­ro­ja kuun­te­lee tois­ta tu­hat­ta­kin kuu­li­jaa. Mi­nul­la on ys­tä­viä, jot­ka ei­vät pys­ty tu­le­maan seu­roi­hin. Saat­taa ol­la sai­raut­ta tai ah­dis­tus­ta. Voi ol­la, et­tä ul­ko­mail­la taas seu­ro­ja ei ko­vin lä­hel­lä ole ja net­ti­seu­rat on elä­män­lan­ka.

Olen poh­ti­nut, et­tä voi­ko us­ko­vais­ten kes­ki­näi­nen yh­teys vä­hi­tel­len kat­ke­ta jos seu­roi­hin ei tule pai­kal­le, vaik­ka pää­si­si­kin es­teit­tä. Tu­lee­ko pai­kal­le tul­leil­le sel­lai­nen ah­dis­ta­va aja­tus, et­tä kun on näin vä­hän vä­keä, kan­nat­taa­ko tul­la en­si ker­ral­la mi­nun­kaan? On­ko ke­tään, jol­le ju­tel­la ja ke­nen vie­reen is­tua? Mikä on seu­ro­jen tar­koi­tus? Voi­ko mi­kään ol­la tär­ke­äm­pää? Tääl­lä Hel­sin­gis­sä oli ai­van vas­ta it­se­näi­syys­päi­vän juh­la ja jou­lu­juh­la. Sali oli täyn­nä vä­keä, ja sii­tä tuli niin hyvä mie­li!

Isot su­vi­seu­rat ovat mi­nul­le myös tär­kei­tä, kos­ka näen, et­tä on pal­jon mui­ta­kin, jot­ka tah­to­vat us­koa sa­mal­la ta­val­la kans­sa­ni. Nii­den jär­jes­tä­mi­nen vaa­tii val­ta­vas­ti työ­tä, ja se­kin ker­too mie­les­tä­ni sy­dä­men us­kos­ta. Sa­mal­la ta­val­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työs­sä nä­kee, et­tä us­ko­mi­sen asia on mo­nil­le niin tär­keä, et­tä ha­lu­aa pal­vel­la. Jos­kus joku paik­ka­kun­nal­la lä­pi­kul­ku­mat­kal­la ole­va­kin ha­lu­aa tuo­da oman osaa­mi­sen­sa yh­tei­sek­si hy­väk­si. Rak­kaus he­rät­tää ha­lun pal­vel­la, muis­tan kau­niis­ti sa­no­tun.

En­sim­mäi­sen ker­ran tu­lin ai­van vas­ta miet­ti­neek­si, et­tä kuu­lun­ko­han nyt enem­pi Ou­lun sii­o­niin vai Hel­sin­kiin. Pik­ka­ra­lan seu­rois­sa­kaan en ole pääs­syt käy­mään ai­koi­hin. Nel­jän­ne­sou­lu­lai­se­na on kyl­lä ai­na mu­ka­va tul­la käy­mään ko­ti­seu­dul­la ja lau­laa upe­as­sa toi­mi­ta­los­sa hie­nos­sa akus­tii­kas­sa. Hel­sin­gin ys­tä­vät taas toi­vot­ta­vat ter­ve­tul­leik­si syk­syl­lä, kun jout­sen muut­taa ete­lään ja leh­ti kel­las­tuu. Se­kin tun­tuu mu­ka­val­ta. Eh­kä me­nee vie­lä ai­kaa, kun­nes koen jon­kin paik­ka­kun­nan ko­ti­sii­o­nik­se­ni. Jos tu­le­vai­suu­des­sa per­het­tä tu­lee, jou­tuu var­maan poh­ti­maan si­joit­tu­mis­ta enem­män. Pie­nem­pi sii­o­ni hou­kut­taa jos­tain syys­tä. Eh­kä kai­paan Pik­ka­ra­lan yh­tei­söl­li­syyt­tä. Jo­kai­nen tie­si paik­kan­sa ja teh­tä­vän­sä. Huo­ma­sim­me, jos seu­rois­sa joku puut­tui ja pi­dim­me huol­ta toi­sis­tam­me.

Ja siel­lä us­kal­si pie­ni ja heik­ko pyy­tää siu­naus­ta.