Kun olen ah­dis­tu­nut, kuun­te­len van­ho­jen su­vi­seu­ra­saar­no­jen li­säk­si usein kan­taat­te­ja. Kan­taat­ti on sä­vel­lys, joka poh­jau­tuu jon­kun kirk­ko­vuo­den sun­nun­tain teks­tei­hin. Bac­hin ai­ka­na kan­taat­te­ja esi­tet­tiin ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa, ja ne si­joit­tui­vat joko evan­ke­liu­mi­teks­tin lu­ke­mi­sen jäl­keen tai vaih­to­eh­toi­ses­ti us­kon­tun­nus­tuk­sen ja saar­nan jäl­keen.

Mi­nua on loh­du­tet­tu usein, et­tä ah­dis­tus­ta tu­lee ol­la, jot­ta elä­män muut sä­vyt oli­si­vat vä­ri­kyl­läi­sem­piä. Olen huo­man­nut, et­tä jos pit­kään surf­faa me­nes­tyk­sen ja on­nis­tu­mi­sen aal­lon­har­jal­la, sel­lai­seen tur­tuu, ja ei ole­kaan enää tyy­ty­väi­nen saa­miin­sa lah­joi­hin. Mie­li vaa­tii no­pe­am­min, kor­ke­al­le ja voi­mak­kaam­min. An­nos­ko­koa pi­tää kas­vat­taa, jot­ta hyvä fii­lis säi­lyy.

Su­run kes­kel­lä en va­lit­se le­vys­tös­tä­ni iloi­sim­pia kan­taat­te­ja vaan sel­lai­sia kuin vaik­ka­pa BWV 199 Mein Her­ze schwim­mt im Blut, BWV 138 Wa­rum betrübst du dich, mein Herz tai BWV 131 Aus der Tie­fe rufe ich, Herr, zu Dir (Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra).

J.S.Bach sä­vel­si tä­män kan­taat­tin­sa vuon­na 1707 juu­ri Mühlhau­se­nin vir­kaa­nas­tu­mi­sen­sa ai­koi­hin. Kan­taat­ti lie­nee Bac­hin säi­ly­neis­tä kan­taa­teis­ta van­hin. Hän ei tiet­tä­väs­ti ol­lut eri­tyi­sen ah­dis­tu­nut, mut­ta tee­ma sopi hy­vin ka­tu­mus­sun­nun­tai­hin, jota tuol­loin pai­kal­li­ses­sa Ma­rien­kirc­hes­sä vie­tet­tiin ja jos­sa Bach esit­ti poi­ka­kuo­ron­sa kans­sa tuon uu­sim­man kirk­ko­kan­taat­tin­sa. Kau­pun­gis­sa oli myös rie­hu­nut suu­ri tu­li­pa­lo, jo­ten var­mas­ti ah­dis­tu­nei­ta ih­mi­siä kirk­koon sun­nun­tai­na tuli.

Kau­pun­gin kes­kel­lä ole­van kir­kon kirk­ko­her­ra­na työs­ken­te­li Ge­org Chris­ti­an Eil­mar, joka va­lit­si kan­taa­tin teks­tin. Huo­mi­o­nar­vois­ta on, et­tä Eil­mar oli yh­teyk­sis­sä Py­hän Bla­siuk­sen kir­kon (Bach oli tääl­lä ur­ku­ri­na) pas­to­rin J. A. Fro­nen kans­sa, ja hän lu­keu­tui tiet­tä­väs­ti pie­tis­tei­hin. Eil­mar oli Bac­hin suo­je­li­ja ja myös Bac­hin tyt­tä­ren Cat­ha­ri­na Do­rot­he­an kum­mi­se­tä.

Kun ih­mi­nen elää elä­män­kou­lun­sa nol­la­luok­kaa uu­sin­ta­na eh­to­jen kera, ei nä­kö­kul­ma yle­tä tä­hys­tä­mään pa­rem­pia ai­ko­ja. Sy­vyy­des­tä pur­kau­tuu huul­ten ylit­se Bac­hin lib­re­tis­tin kä­sit­te­le­mä ja kuo­ron lau­la­ma psal­mi­teks­ti 130 kan­taa­tis­sa BWV 131.

Aus der Tie­fen rufe ich, Herr, zu dir.

Herr, höre mei­ne Stim­me, laß dei­ne Oh­ren mer­ken auf die Stim­me mei­nes Fle­hens!

Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra.

Her­ra, kuu­le mi­nun ää­ne­ni, tar­kat­koot si­nun kor­va­si ru­kous­ta­ni!

Kau­nis­ta ada­gi­o­tem­pois­ta or­kes­te­ri­o­suut­ta seu­raa­vat la­men­ta­tii­vi­set, va­lit­ta­vat pääl­lek­käi­set si­sään­tu­lot eri ää­nis­sä: Aus der Tie­fen rufe ich, Herr, zu dir – sy­vyy­des­tä huu­dan si­nua, Her­ra. Sen jäl­keen sur­kea syn­ti­nen va­lit­taa hil­jaa vai­vo­jaan kun­nes pa­rah­taa no­pe­as­sa vi­va­ce-tem­pos­sa: Herr, höre mei­ne Stim­me – Her­ra, kuu­le mi­nun ru­kouk­se­ni.

Mi­nul­la su­ruun ja ah­dis­tuk­seen liit­tyy tun­ne, et­tei osaa pur­kaa sitä sa­noik­si. Kun pu­hu­taan my­käs­tä su­rus­ta, tie­dän mil­lais­ta se on. Sil­loin saat­taa miet­tiä, et­tä on­ko­han ole­mas­sa­kaan ke­tään ih­mis­tä, joka ky­ke­ni­si ym­mär­tä­mään. Mu­siik­ki aut­taa kä­sit­te­le­mään asi­oi­ta edes jol­la­kin ta­val­la. Mie­li­a­la ko­ho­aa vä­hi­tel­len, kun ah­dis­tuk­sen pu­ser­ta­va fyy­si­nen kipu hel­lit­tää. Muis­tan, et­tä Daa­vid soit­ti Sau­lil­le harp­pua sil­loin, kun hä­nen ys­tä­vän­sä oli ah­dis­tu­nut ja ma­sen­tu­nut.

Seu­raa­vas­sa osas­sa bas­so­lau­la­ja ky­syy Ju­ma­lan tuo­mi­on pe­los­sa ah­dis­tu­nee­na:

So du wil­lst, Herr, Sünde zu­rech­nen, Herr, wer wird bes­te­hen? Denn bei dir ist die Ve­re­ge­bung, daß man dich fürchte.

Jos sinä, Her­ra, pi­dät mie­les­sä­si syn­nit, Her­ra, kuka sil­loin kes­tää? Mut­ta si­nun on ar­mo, sinä an­nat an­teek­si, et­tä me eläi­sim­me si­nun pe­los­sa­si.

Nuo­rem­pa­na saat­toi ol­la het­kiä, et­tä tun­si it­sen­sä ra­jat­to­mak­si. Tun­tui, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta ja omis­sa kä­sis­sä. Kun yrit­tää riit­tä­väs­ti, mel­kein kai­ken voi saa­vut­taa omil­la ky­vyil­lään ja ko­val­la työl­lä. Syn­nin kans­sa jou­tui vain ai­na tap­pi­ol­le. Vaik­ka mitä oli­si teh­nyt tai jät­tä­nyt te­ke­mät­tä, lo­pul­ta saat­toi mie­li maas­sa vain to­de­ta, et­tä kol­mi­liit­tois­ta vi­hol­lis­ta ei voi omin voi­min voit­taa. Se tun­tui nöy­ryyt­tä­väl­tä ja ma­sen­ta­val­ta. Nöy­ryyt­tä­vin­tä oli men­nä pyy­tä­mään jol­tain toi­sel­ta an­teek­si. Mel­kein yh­tä nöy­ryyt­tä­vää oli huo­ma­ta louk­kaan­tu­van­sa jon­kun pu­heis­ta ja sitä sit­ten ot­taa pu­heek­si.

Sop­raa­no yh­tyy bas­son kans­sa du­et­toon ja ru­koi­lee ar­moa ko­raa­li­sä­vel­mää lau­la­en:

Er­barm dich mein in solc­her Last,

Nimm sie aus mei­nem Her­zen,

Die weil du sie gebü­ßet hast

Am Holz mit To­des­sch­mer­zen,

(Denn bei dir ist die Ver­ge­bung, daß man dich fürchte.)

Auf daß ich nicht mit gro­ßem Weh

In mei­nen Sünden un­ter­geh,

Noch ewig­lich ver­za­ge.

Pidä huol­ta mi­nus­ta hä­däs­sä­ni

ota pois kuor­ma­ni

jon­ka sinä it­se so­vi­tit

ris­til­lä kuo­le­man ki­vuis­sa

(Si­nul­la on an­teek­si­an­ta­mus, et­tä Si­nua kun­ni­oi­tet­tai­siin)

niin et­tä mi­nun ei tar­vit­si­si suu­res­ti mu­reh­tia

en kuo­le syn­tei­hi­ni

en­kä jää ikui­ses­ti epä­toi­voon.

Luon­teel­le­ni ei sovi su­rus­sa pieh­ta­roi­mi­nen. Jos­sain vai­hees­sa al­kaa hel­pot­taa ja al­kaa näh­dä toi­vot­to­mal­ta tun­tu­vis­sa ti­lan­teis­sa­kin va­loa ja hy­viä puo­lia. Ju­ma­lan siu­naus ja lah­jat ei­vät ai­na mais­tu ma­ke­al­ta kuin hu­na­ja vaan voi­vat ol­la kit­ke­riä kuin sit­ruu­na. Voi ol­la vai­ke­aa näh­dä, mik­si kävi ku­ten kävi. Loh­dut­tau­dun sil­lä, et­tä kaik­kea ei tar­vit­se ym­mär­tää vaan voi tur­val­li­ses­ti ja lap­sel­li­ses­ti luot­taa kai­ken me­ne­vän mi­nun par­haak­se­ni.

Bac­hin mu­sii­kis­sa suru, tus­ka ja ah­dis­tus ei­vät ole loh­dut­to­mia vaan sä­ve­len ja sa­nan vire on toi­von ja loh­dun sä­vyi­nen.

Kan­taa­tin sym­met­ri­ses­sä kes­ki­o­sas­sa kuo­ro al­kaa lau­laa kirk­kaas­ti ja va­loi­sas­ti: ich har­re des Her­rn, mei­ne See­le har­ret – odo­tan Her­raa, mi­nun sie­lu­ni odot­taa.

Sitä seu­raa kau­nis fuu­ga: und ich hof­fe auf sein Wort – toi­vo­ni on Hä­nen sa­nas­saan!

Tä­män jäl­keen siir­ry­tään te­no­ri­aa­ri­aan, jos­sa voim­me näh­dä var­ti­jan (us­ko­vai­sen ih­mi­sen) odot­ta­van toi­voa täyn­nä ikui­sen elä­män aa­mun­koit­toa.

Mei­ne See­le war­tet auf den Her­rn von ei­ner Mor­gen­wac­he bis zu der an­dern.

Minä odo­tan Her­raa kuin var­ti­jat aa­mua, har­taam­min kuin var­ti­jat aa­mua.

Lap­se­na jos­kus ih­met­te­lin, mik­si joku saat­toi toi­voa no­pe­as­ti tai­vaa­seen pää­se­mis­tä. En sil­loin ym­mär­tä­nyt, et­tä tus­ka ja ah­dis­tus voi­si­vat ol­la niin suu­ria ja sy­viä, et­tä maan­pääl­li­nen elä­mä voi­si tun­tua ras­kaal­ta ja tai­vas­kut­su va­paut­ta­val­ta. Us­ko­vai­se­na on tur­val­lis­ta läh­teä. Muis­tan, kuin­ka van­ha Si­me­on temp­pe­lis­sä Jee­sus-lap­sen näh­ty­ään to­te­si: ”Her­ra, nyt sinä an­nat pal­ve­li­ja­si rau­has­sa läh­teä, niin kuin olet lu­van­nut. Mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun pe­las­tuk­se­si.”

Alt­to­ko­raa­lin pit­kä­kes­toi­sil­la nuo­teil­la lau­let­tu ko­raa­li­me­lo­dia ku­vaa syn­neis­tä pää­se­mis­tä:

Und weil ich denn in mei­nem Sinn,

Wie ich zu­vor gek­la­get,

Auch ein betrüb­ter Sünder bin,

Den sein Ge­wis­sen na­get,

Und wol­l­te gern im Blute dein

Von Sünden ab­ge­wasc­hen sein

Wie Da­vid und Ma­nas­se.

Ja kos­ka mie­les­sä­ni

ku­ten en­nen­kin vai­ke­roin

olen myös su­rul­li­nen syn­ti­nen

jota oma­tun­to kal­vaa

niin mie­lui­ten ve­res­sä­si

ha­lu­ai­sin tul­la pes­tyk­si

ku­ten Daa­vid ja Ma­nas­se.

Usein mie­les­sä­ni on ky­sy­mys ih­mi­sen ky­vys­tä ym­mär­tää syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen tuo­maa rau­haa. Pa­ran­nuk­sen te­ke­mi­sen es­tee­nä saat­taa ol­la pal­jon epä­var­muut­ta ja epä­o­len­nai­si­a­kin asi­oi­ta. Ju­ma­la voi he­rät­tää jo­kai­ses­sa ih­mi­ses­sä sel­lai­sen mie­len, et­tä vain syn­tien an­teek­si saa­mi­nen on mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Sil­loin ei ole es­tei­tä. Ei ole ky­sy­mys­tä sii­tä, mitä muut ih­mi­set ajat­te­le­vat. Sil­loin ai­ka ja paik­ka me­net­tä­vät mer­ki­tyk­sen­sä. Sil­loin mar­ke­tin kas­sa­jo­no voi muut­tua alt­ta­rik­si, jos­ta pulp­pu­aa elä­män ve­den vir­ta. Hätä syn­nis­tä hel­lit­tää, ja ilo val­taa sy­dä­men.

Kuo­ro huu­taa hi­taas­sa ada­gi­os­sa Is­ra­el! lait­taak­seen toi­von­sa Her­raan ja va­pah­duk­seen:

Is­ra­el hof­fe auf den Her­rn; denn bei dem Her­rn ist die Gnade und viel Er­lö­sung bei ihm. Und er wird Is­ra­el er­lö­sen aus al­len sei­nen Sünden.

Is­ra­el, pane toi­vo­si Her­raan! Hä­nen ar­mon­sa on run­sas, hän voi si­nut lu­nas­taa. Hän lu­nas­taa Is­ra­e­lin kai­kis­ta sen syn­neis­tä.

Tem­po ja mu­sii­kil­li­nen nä­ky­mä vaih­te­le­vat fraa­seis­sa. Jo­kai­nen ää­ni vuo­rol­laan lau­laa nou­se­val­la kro­maat­ti­sel­la (puo­li­sä­ve­las­ke­lin) sä­vel­ku­lul­la: aus al­len sei­nen Sünden - kai­kis­ta syn­neis­tä­si. Tämä on kau­nein tapa il­mais­ta toi­voa, jon­ka tun­nen. Lop­pu­kuo­ro on yl­tä­kyl­läi­sen toi­vei­kas, va­loi­sa ja iloi­nen. Is­ra­e­lin kuk­ku­lat kyl­pe­vät aa­mu­au­rin­gon va­los­sa ja ke­don pai­me­nil­le lois­taa jou­lu­yö­nä kir­kas täh­ti. Sii­nä jo­kai­nen kuu­lee suu­rim­man toi­von­sa. Hän – Jee­sus Kris­tus – lu­nas­taa Is­ra­e­lin kai­kis­ta sen syn­neis­tä.