JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Syvyydestä

18.10.2018 6.21

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181018062100

Kun olen ah­dis­tu­nut, kuun­te­len van­ho­jen su­vi­seu­ra­saar­no­jen li­säk­si usein kan­taat­te­ja. Kan­taat­ti on sä­vel­lys, joka poh­jau­tuu jon­kun kirk­ko­vuo­den sun­nun­tain teks­tei­hin. Bac­hin ai­ka­na kan­taat­te­ja esi­tet­tiin ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa, ja ne si­joit­tui­vat joko evan­ke­liu­mi­teks­tin lu­ke­mi­sen jäl­keen tai vaih­to­eh­toi­ses­ti us­kon­tun­nus­tuk­sen ja saar­nan jäl­keen.

Mi­nua on loh­du­tet­tu usein, et­tä ah­dis­tus­ta tu­lee ol­la, jot­ta elä­män muut sä­vyt oli­si­vat vä­ri­kyl­läi­sem­piä. Olen huo­man­nut, et­tä jos pit­kään surf­faa me­nes­tyk­sen ja on­nis­tu­mi­sen aal­lon­har­jal­la, sel­lai­seen tur­tuu, ja ei ole­kaan enää tyy­ty­väi­nen saa­miin­sa lah­joi­hin. Mie­li vaa­tii no­pe­am­min, kor­ke­al­le ja voi­mak­kaam­min. An­nos­ko­koa pi­tää kas­vat­taa, jot­ta hyvä fii­lis säi­lyy.

Su­run kes­kel­lä en va­lit­se le­vys­tös­tä­ni iloi­sim­pia kan­taat­te­ja vaan sel­lai­sia kuin vaik­ka­pa BWV 199 Mein Her­ze schwim­mt im Blut, BWV 138 Wa­rum betrübst du dich, mein Herz tai BWV 131 Aus der Tie­fe rufe ich, Herr, zu Dir (Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra).

J.S.Bach sä­vel­si tä­män kan­taat­tin­sa vuon­na 1707 juu­ri Mühlhau­se­nin vir­kaa­nas­tu­mi­sen­sa ai­koi­hin. Kan­taat­ti lie­nee Bac­hin säi­ly­neis­tä kan­taa­teis­ta van­hin. Hän ei tiet­tä­väs­ti ol­lut eri­tyi­sen ah­dis­tu­nut, mut­ta tee­ma sopi hy­vin ka­tu­mus­sun­nun­tai­hin, jota tuol­loin pai­kal­li­ses­sa Ma­rien­kirc­hes­sä vie­tet­tiin ja jos­sa Bach esit­ti poi­ka­kuo­ron­sa kans­sa tuon uu­sim­man kirk­ko­kan­taat­tin­sa. Kau­pun­gis­sa oli myös rie­hu­nut suu­ri tu­li­pa­lo, jo­ten var­mas­ti ah­dis­tu­nei­ta ih­mi­siä kirk­koon sun­nun­tai­na tuli.

Kau­pun­gin kes­kel­lä ole­van kir­kon kirk­ko­her­ra­na työs­ken­te­li Ge­org Chris­ti­an Eil­mar, joka va­lit­si kan­taa­tin teks­tin. Huo­mi­o­nar­vois­ta on, et­tä Eil­mar oli yh­teyk­sis­sä Py­hän Bla­siuk­sen kir­kon (Bach oli tääl­lä ur­ku­ri­na) pas­to­rin J. A. Fro­nen kans­sa, ja hän lu­keu­tui tiet­tä­väs­ti pie­tis­tei­hin. Eil­mar oli Bac­hin suo­je­li­ja ja myös Bac­hin tyt­tä­ren Cat­ha­ri­na Do­rot­he­an kum­mi­se­tä.

Kun ih­mi­nen elää elä­män­kou­lun­sa nol­la­luok­kaa uu­sin­ta­na eh­to­jen kera, ei nä­kö­kul­ma yle­tä tä­hys­tä­mään pa­rem­pia ai­ko­ja. Sy­vyy­des­tä pur­kau­tuu huul­ten ylit­se Bac­hin lib­re­tis­tin kä­sit­te­le­mä ja kuo­ron lau­la­ma psal­mi­teks­ti 130 kan­taa­tis­sa BWV 131.

Aus der Tie­fen rufe ich, Herr, zu dir.

Herr, höre mei­ne Stim­me, laß dei­ne Oh­ren mer­ken auf die Stim­me mei­nes Fle­hens!

Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra.

Her­ra, kuu­le mi­nun ää­ne­ni, tar­kat­koot si­nun kor­va­si ru­kous­ta­ni!

Kau­nis­ta ada­gi­o­tem­pois­ta or­kes­te­ri­o­suut­ta seu­raa­vat la­men­ta­tii­vi­set, va­lit­ta­vat pääl­lek­käi­set si­sään­tu­lot eri ää­nis­sä: Aus der Tie­fen rufe ich, Herr, zu dir – sy­vyy­des­tä huu­dan si­nua, Her­ra. Sen jäl­keen sur­kea syn­ti­nen va­lit­taa hil­jaa vai­vo­jaan kun­nes pa­rah­taa no­pe­as­sa vi­va­ce-tem­pos­sa: Herr, höre mei­ne Stim­me – Her­ra, kuu­le mi­nun ru­kouk­se­ni.

Mi­nul­la su­ruun ja ah­dis­tuk­seen liit­tyy tun­ne, et­tei osaa pur­kaa sitä sa­noik­si. Kun pu­hu­taan my­käs­tä su­rus­ta, tie­dän mil­lais­ta se on. Sil­loin saat­taa miet­tiä, et­tä on­ko­han ole­mas­sa­kaan ke­tään ih­mis­tä, joka ky­ke­ni­si ym­mär­tä­mään. Mu­siik­ki aut­taa kä­sit­te­le­mään asi­oi­ta edes jol­la­kin ta­val­la. Mie­li­a­la ko­ho­aa vä­hi­tel­len, kun ah­dis­tuk­sen pu­ser­ta­va fyy­si­nen kipu hel­lit­tää. Muis­tan, et­tä Daa­vid soit­ti Sau­lil­le harp­pua sil­loin, kun hä­nen ys­tä­vän­sä oli ah­dis­tu­nut ja ma­sen­tu­nut.

Seu­raa­vas­sa osas­sa bas­so­lau­la­ja ky­syy Ju­ma­lan tuo­mi­on pe­los­sa ah­dis­tu­nee­na:

So du wil­lst, Herr, Sünde zu­rech­nen, Herr, wer wird bes­te­hen? Denn bei dir ist die Ve­re­ge­bung, daß man dich fürchte.

Jos sinä, Her­ra, pi­dät mie­les­sä­si syn­nit, Her­ra, kuka sil­loin kes­tää? Mut­ta si­nun on ar­mo, sinä an­nat an­teek­si, et­tä me eläi­sim­me si­nun pe­los­sa­si.

Nuo­rem­pa­na saat­toi ol­la het­kiä, et­tä tun­si it­sen­sä ra­jat­to­mak­si. Tun­tui, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta ja omis­sa kä­sis­sä. Kun yrit­tää riit­tä­väs­ti, mel­kein kai­ken voi saa­vut­taa omil­la ky­vyil­lään ja ko­val­la työl­lä. Syn­nin kans­sa jou­tui vain ai­na tap­pi­ol­le. Vaik­ka mitä oli­si teh­nyt tai jät­tä­nyt te­ke­mät­tä, lo­pul­ta saat­toi mie­li maas­sa vain to­de­ta, et­tä kol­mi­liit­tois­ta vi­hol­lis­ta ei voi omin voi­min voit­taa. Se tun­tui nöy­ryyt­tä­väl­tä ja ma­sen­ta­val­ta. Nöy­ryyt­tä­vin­tä oli men­nä pyy­tä­mään jol­tain toi­sel­ta an­teek­si. Mel­kein yh­tä nöy­ryyt­tä­vää oli huo­ma­ta louk­kaan­tu­van­sa jon­kun pu­heis­ta ja sitä sit­ten ot­taa pu­heek­si.

Sop­raa­no yh­tyy bas­son kans­sa du­et­toon ja ru­koi­lee ar­moa ko­raa­li­sä­vel­mää lau­la­en:

Er­barm dich mein in solc­her Last,

Nimm sie aus mei­nem Her­zen,

Die weil du sie gebü­ßet hast

Am Holz mit To­des­sch­mer­zen,

(Denn bei dir ist die Ver­ge­bung, daß man dich fürchte.)

Auf daß ich nicht mit gro­ßem Weh

In mei­nen Sünden un­ter­geh,

Noch ewig­lich ver­za­ge.

Pidä huol­ta mi­nus­ta hä­däs­sä­ni

ota pois kuor­ma­ni

jon­ka sinä it­se so­vi­tit

ris­til­lä kuo­le­man ki­vuis­sa

(Si­nul­la on an­teek­si­an­ta­mus, et­tä Si­nua kun­ni­oi­tet­tai­siin)

niin et­tä mi­nun ei tar­vit­si­si suu­res­ti mu­reh­tia

en kuo­le syn­tei­hi­ni

en­kä jää ikui­ses­ti epä­toi­voon.

Luon­teel­le­ni ei sovi su­rus­sa pieh­ta­roi­mi­nen. Jos­sain vai­hees­sa al­kaa hel­pot­taa ja al­kaa näh­dä toi­vot­to­mal­ta tun­tu­vis­sa ti­lan­teis­sa­kin va­loa ja hy­viä puo­lia. Ju­ma­lan siu­naus ja lah­jat ei­vät ai­na mais­tu ma­ke­al­ta kuin hu­na­ja vaan voi­vat ol­la kit­ke­riä kuin sit­ruu­na. Voi ol­la vai­ke­aa näh­dä, mik­si kävi ku­ten kävi. Loh­dut­tau­dun sil­lä, et­tä kaik­kea ei tar­vit­se ym­mär­tää vaan voi tur­val­li­ses­ti ja lap­sel­li­ses­ti luot­taa kai­ken me­ne­vän mi­nun par­haak­se­ni.

Bac­hin mu­sii­kis­sa suru, tus­ka ja ah­dis­tus ei­vät ole loh­dut­to­mia vaan sä­ve­len ja sa­nan vire on toi­von ja loh­dun sä­vyi­nen.

Kan­taa­tin sym­met­ri­ses­sä kes­ki­o­sas­sa kuo­ro al­kaa lau­laa kirk­kaas­ti ja va­loi­sas­ti: ich har­re des Her­rn, mei­ne See­le har­ret – odo­tan Her­raa, mi­nun sie­lu­ni odot­taa.

Sitä seu­raa kau­nis fuu­ga: und ich hof­fe auf sein Wort – toi­vo­ni on Hä­nen sa­nas­saan!

Tä­män jäl­keen siir­ry­tään te­no­ri­aa­ri­aan, jos­sa voim­me näh­dä var­ti­jan (us­ko­vai­sen ih­mi­sen) odot­ta­van toi­voa täyn­nä ikui­sen elä­män aa­mun­koit­toa.

Mei­ne See­le war­tet auf den Her­rn von ei­ner Mor­gen­wac­he bis zu der an­dern.

Minä odo­tan Her­raa kuin var­ti­jat aa­mua, har­taam­min kuin var­ti­jat aa­mua.

Lap­se­na jos­kus ih­met­te­lin, mik­si joku saat­toi toi­voa no­pe­as­ti tai­vaa­seen pää­se­mis­tä. En sil­loin ym­mär­tä­nyt, et­tä tus­ka ja ah­dis­tus voi­si­vat ol­la niin suu­ria ja sy­viä, et­tä maan­pääl­li­nen elä­mä voi­si tun­tua ras­kaal­ta ja tai­vas­kut­su va­paut­ta­val­ta. Us­ko­vai­se­na on tur­val­lis­ta läh­teä. Muis­tan, kuin­ka van­ha Si­me­on temp­pe­lis­sä Jee­sus-lap­sen näh­ty­ään to­te­si: ”Her­ra, nyt sinä an­nat pal­ve­li­ja­si rau­has­sa läh­teä, niin kuin olet lu­van­nut. Mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun pe­las­tuk­se­si.”

Alt­to­ko­raa­lin pit­kä­kes­toi­sil­la nuo­teil­la lau­let­tu ko­raa­li­me­lo­dia ku­vaa syn­neis­tä pää­se­mis­tä:

Und weil ich denn in mei­nem Sinn,

Wie ich zu­vor gek­la­get,

Auch ein betrüb­ter Sünder bin,

Den sein Ge­wis­sen na­get,

Und wol­l­te gern im Blute dein

Von Sünden ab­ge­wasc­hen sein

Wie Da­vid und Ma­nas­se.

Ja kos­ka mie­les­sä­ni

ku­ten en­nen­kin vai­ke­roin

olen myös su­rul­li­nen syn­ti­nen

jota oma­tun­to kal­vaa

niin mie­lui­ten ve­res­sä­si

ha­lu­ai­sin tul­la pes­tyk­si

ku­ten Daa­vid ja Ma­nas­se.

Usein mie­les­sä­ni on ky­sy­mys ih­mi­sen ky­vys­tä ym­mär­tää syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen tuo­maa rau­haa. Pa­ran­nuk­sen te­ke­mi­sen es­tee­nä saat­taa ol­la pal­jon epä­var­muut­ta ja epä­o­len­nai­si­a­kin asi­oi­ta. Ju­ma­la voi he­rät­tää jo­kai­ses­sa ih­mi­ses­sä sel­lai­sen mie­len, et­tä vain syn­tien an­teek­si saa­mi­nen on mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Sil­loin ei ole es­tei­tä. Ei ole ky­sy­mys­tä sii­tä, mitä muut ih­mi­set ajat­te­le­vat. Sil­loin ai­ka ja paik­ka me­net­tä­vät mer­ki­tyk­sen­sä. Sil­loin mar­ke­tin kas­sa­jo­no voi muut­tua alt­ta­rik­si, jos­ta pulp­pu­aa elä­män ve­den vir­ta. Hätä syn­nis­tä hel­lit­tää, ja ilo val­taa sy­dä­men.

Kuo­ro huu­taa hi­taas­sa ada­gi­os­sa Is­ra­el! lait­taak­seen toi­von­sa Her­raan ja va­pah­duk­seen:

Is­ra­el hof­fe auf den Her­rn; denn bei dem Her­rn ist die Gnade und viel Er­lö­sung bei ihm. Und er wird Is­ra­el er­lö­sen aus al­len sei­nen Sünden.

Is­ra­el, pane toi­vo­si Her­raan! Hä­nen ar­mon­sa on run­sas, hän voi si­nut lu­nas­taa. Hän lu­nas­taa Is­ra­e­lin kai­kis­ta sen syn­neis­tä.

Tem­po ja mu­sii­kil­li­nen nä­ky­mä vaih­te­le­vat fraa­seis­sa. Jo­kai­nen ää­ni vuo­rol­laan lau­laa nou­se­val­la kro­maat­ti­sel­la (puo­li­sä­ve­las­ke­lin) sä­vel­ku­lul­la: aus al­len sei­nen Sünden - kai­kis­ta syn­neis­tä­si. Tämä on kau­nein tapa il­mais­ta toi­voa, jon­ka tun­nen. Lop­pu­kuo­ro on yl­tä­kyl­läi­sen toi­vei­kas, va­loi­sa ja iloi­nen. Is­ra­e­lin kuk­ku­lat kyl­pe­vät aa­mu­au­rin­gon va­los­sa ja ke­don pai­me­nil­le lois­taa jou­lu­yö­nä kir­kas täh­ti. Sii­nä jo­kai­nen kuu­lee suu­rim­man toi­von­sa. Hän – Jee­sus Kris­tus – lu­nas­taa Is­ra­e­lin kai­kis­ta sen syn­neis­tä.

SeppoTervo