Ajoin erää­nä aa­mu­na bus­sil­la py­sä­kin ohi. Kä­vel­les­sä­ni ta­kai­sin­päin kou­lua koh­ti py­säh­dyin ot­ta­maan Ins­tag­ra­miin ku­van män­nyn­kä­vys­tä, joka pih­koi niin run­saas­ti, et­tä näyt­ti kuin se oli­si it­ke­nyt. Pie­nen muok­kauk­sen ja ra­jauk­sen jäl­keen jul­kai­sin ku­van teks­til­lä ”Käpy su­ree”.

Suru on voi­ma­kas tun­ne – sil­loin kun sen tun­tee. Muis­tan ma­sen­nuk­se­ni vuo­si­na, kuin­ka en osan­nut sur­ra. Tun­tui, et­tä kaik­ki on jo­ten­kin jäh­me­ää, ja mi­kään tun­ne ei ole ai­toa. Tun­teet oli­vat kuin Me­hu­kat­ti-me­hua: lai­me­aa ja jo­tain sin­ne­päin ole­vaa luon­tai­sen­kal­tais­ta. Hy­vin har­voi­na het­ki­nä it­kin. It­kuun pää­se­mi­seen saat­toi aut­taa jo­kin lau­lu, Bac­hin kan­taat­ti tai to­taa­li­nen vä­sy­mys.

Kah­dek­san vuot­ta sit­ten olin jo mel­kein sel­vin­nyt ah­dis­tuk­sen ja ma­sen­nuk­sen syö­ve­reis­tä ta­kai­sin elä­mään, kun äi­ti­ni kuo­li. Omais­ten huo­nees­sa teho-osas­tol­la muis­te­len kaik­kien it­ke­neen. It­se­ni­kin. Mut­ta sitä ei kes­tä­nyt kau­an. Ih­met­te­lin, et­tä en­kö oi­ke­as­ti sure äi­din kuo­le­maa. Olen­ko jo­ten­kin tun­ne­vam­mai­nen?

Kyl­lä, olin vam­mau­tu­nut tun­ne-elä­mäs­sä­ni. Kes­ti ai­kaa ter­veh­tyä niin, et­tä osa­sin il­mais­ta eri­lai­sia tun­ne­ti­lo­ja: iloa, su­rua, rak­kaut­ta, kiin­ty­mys­tä, hel­lyyt­tä, vi­haa. Jos­kus tun­tuu, et­tä otan nyt ta­kai­sin sitä, mitä il­man olin kym­me­nen vuot­ta. Tun­tee­ni ovat niin voi­mak­kai­ta, et­tä jos­kus vä­hän pel­kään, osaan­ko hal­li­ta tai hil­li­tä nii­tä, tai osaan­ko pääs­tää ir­ti rak­kau­des­ta tai kat­ke­ruu­des­ta.

äi­din muis­tan toi­si­naan, kun olen ra­ken­ta­mas­sa. Ker­ran kau­nii­na ke­sä­päi­vä­nä vie­ree­ni len­si lin­tu kat­se­le­maan, ja muis­tin, mi­ten äi­ti om­pe­li lin­tu­jen ku­via tau­luik­si. Lin­nut oli­vat hä­nel­le tär­kei­tä. Ajat­te­lin et­tä eh­kä sii­nä nyt on Mir­ja-äi­ti, joka on Luo­jan pik­kui­nen var­pu­nen, ja tuli kat­se­le­maan, mi­ten poi­ka pär­jää. Sil­loin kyy­ne­leet tu­li­vat it­ses­tään. Sa­moin ruo­kaa lait­ta­es­sa­ni het­kit­täin äi­ti tu­lee mie­leen, ja muis­tot saa­vat kyy­ne­leet sil­miin.

Jos­kus tu­kah­du­tet­tu suru pur­kau­tuu vain pih­ti­syn­ny­tyk­sel­lä. Meis­tä jo­kai­nen kai­paa jos­kus help­des­kiä, joka sa­noo myö­tä­tun­toi­sel­la ää­nel­lä, las­ke­val­la in­to­naa­ti­ol­la: ”Ker­ro vaan!” Sil­loin on val­ta­van loh­dul­lis­ta ker­toa kes­key­tyk­set­tä kaik­ki kuor­ma ja ah­dis­tus. Sii­nä on myös ri­pin suu­ri siu­naus, saa pu­hua. Se lää­kit­see ja huo­jen­taa. Ei pa­ko­tet­tu­na tar­vit­se pu­hua, vaan joku avaa lu­kon, ja saa vain an­taa tul­la mitä tu­lee, luot­ta­muk­sel­la ja var­ma­na sii­tä, et­tä ei tör­mää juo­ruun jäl­keen­päin.

Mi­nun on on­nek­si jo ny­ky­ään vai­ke­aa ol­la tun­te­mat­ta sy­väs­ti eri­lai­sia asi­oi­ta. Esi­lau­la­ja­na yri­tän miet­tiä teks­tin sa­no­maa sa­mal­la kun lau­lan, ja il­mais­ta sitä luon­te­val­la ta­val­la. Jos­kus lau­la­mi­nen saat­taa kes­key­tyä, kun nie­les­ke­len kyy­ne­liä. Pik­kuis­ten op­pi­lai­den kans­sa voi käy­dä sa­moin. Herk­kä lap­si purs­kah­taa it­kuun pyy­del­les­sään jo­tain va­hin­koa an­teek­si, ja it­sel­lä­ni­kin sil­mät kos­tu­vat. Jo­ten­kin koen, et­tä sil­loin ol­laan kes­kel­lä sy­vin­tä ih­mi­syy­den ole­mus­ta. Ol­laan sa­mal­la vii­val­la pik­ku­po­jan tai -ty­tön kans­sa.

Jos­kus kol­lek­tii­vi­nen suru on ai­van epä­to­del­li­sen, yli­maal­li­sen tun­tuis­ta. Pi­dim­me ta­ka­vuo­si­na kuo­rom­me le­vyn­jul­kis­tus­kon­sert­tia erääs­sä kir­kos­sa ja lau­loim­me yh­te­nä kap­pa­lee­na ”Maan kor­ves­sa kul­ke­vi”. Lau­loim­me hy­vin hil­jaa, ja huo­ma­sin, kuin­ka moni kuu­li­ja pyyh­ki kyy­ne­liä. It­se­kin tai­sin jou­tua kai­va­maan nes­sun tas­kus­ta. Moni kuo­ro­lai­nen ker­toi it­ke­neen­sä. Eri-ikäi­set kuu­li­jat ko­ki­vat tai muis­ti­vat jo­ta­kin, joka sai ai­kaan il­mi­ön, joka ei rik­ko­nut vaan ra­ken­si. Puh­dis­ti ja vir­kis­ti.

Vää­ryys ja epä­rei­luus saa­vat myös jos­kus tun­teet pin­taan. Saa­tan ko­kea voi­ma­ton­ta, pu­na­heh­kuis­ta rai­voa koh­da­tes­sa­ni koh­tuut­to­muut­ta tai ih­mi­siä, jot­ka koh­te­le­vat mui­ta vää­rin. Työs­sä­ni koh­taan mo­nen­lai­sia ih­mi­siä ja kas­vo­ton­ta by­rok­ra­ti­aa, en­kä ai­na ole sa­moil­la lin­joil­la, vaan si­säl­lä al­kaa kup­lia kiuk­ku. On­nek­si ai­kui­sel­la on tun­ne-elä­män hal­lin­nan tai­to­ja, ja ky­ke­nen useim­mi­ten jo­ten­ku­ten ka­saa­maan it­se­ni. Luu­len, et­tä en saa säi­lyt­tää työ­paik­kaa­ni, jos pu­ren jo­ta­ku­ta tai vol­lo­tan, et­tä ”tämä nyt ei ole oi­kein rei­lua, tii­äk­kö”. Il­ta­leh­tien löö­peis­sä oli­si ikä­vä ol­la. An­teek­si jou­dun jos­kus pyy­tä­mään, jos tu­len lou­kan­neek­si kiu­kuis­sa­ni.

Eräs ys­tä­vä­ni kom­men­toi kä­py­ku­vaa­ni: ”Tai it­kee ilos­ta.” Ilo ja suru ovat ai­ka li­kel­lä toi­si­aan. Kun pi­din vii­meis­tä raa­mat­tu­luok­ka­tun­ti­a­ni, sa­noin ala­huu­li vä­pät­tä­en, et­tä nyt sit­ten siir­ryn mui­hin teh­tä­viin ja et­tä kii­tos ku­lu­neis­ta vuo­sis­ta ja et­tä mo­nis­ta teis­tä on tul­lut ys­tä­viä ja muu­ta asi­aan­kuu­lu­vaa. Moni raa­mat­tu­luok­ka tuli pi­det­tyä ai­ka le­vot­to­mis­sa mer­keis­sä, kun vilk­kai­ta per­soo­nia oli pal­jon. Eräs heis­tä viit­ta­si ja ha­lu­si vält­tä­mät­tä ky­syä jo­tain. Huik­ka­sin, et­tä nyt ei kuu­le enem­pää, jos ei lii­ty asi­aan. Poi­ka sil­ti ky­syi: ”Sep­po, ol­tiin­ko me kos­kaan ra­sit­ta­via?” Kyy­nel­ten kes­kel­lä ei voi­nut kuin nau­raa.

Mik­si eri­tyi­sen hy­vin teh­ty ur­hei­lu­suo­ri­tus, lap­sen suru tai luon­non kau­neus lii­kut­ta­vat? On­ko se es­tee­tik­ko­jen yk­si­noi­keus? Hy­vyys kos­ket­taa mei­tä, se on niin kau­ka­na luon­tai­ses­ta pa­huu­des­tam­me, ro­soi­suu­des­tam­me ja epä­sym­met­ri­as­tam­me. Olen saa­nut Ju­ma­lal­ta lah­jak­si her­kän mie­len ja ym­mär­rän, et­tä bo­nuk­se­na sii­hen liit­tyy kyy­ne­liä. Kyy­ne­leet il­men­tä­vät jo­ta­kin sel­lais­ta, joka ulot­tuu ylem­mäs tätä ta­val­lis­ta, jo­ka­päi­väis­tä lei­pää. Mi­nul­la on ys­tä­viä, jot­ka ovat iloi­sia, ei­vät sa­man­lai­sia sy­vien ve­sien si­ni­sor­sia kuin it­se olen. Jo­kai­nen saa ol­la luon­tei­nen­sa va­paas­ti, ja yh­des­sä­o­lo vir­kis­tää.

Suru on luo­mua. Jee­sus­kin it­ki. It­ki ys­tä­vän­sä kuo­le­maa. It­ki rak­kaan Je­ru­sa­le­min alen­nus­ti­laa. It­ki ve­ri­kyy­ne­liä ruu­miil­laan mi­nun syn­tie­ni vuok­si. Ker­ran kui­ten­kaan ei enää ole su­rua. ”Ka­rit­sa, joka on val­tais­tui­men edes­sä, kait­see hei­tä ja vie hei­dät elä­män ve­den läh­teil­le, ja Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään kaik­ki kyy­ne­leet” (Ilm. 7:17). Ne­kin kyy­ne­leet pyy­hi­tään, jot­ka vuo­ta­vat si­sim­mäs­säm­me, ja joi­ta ku­kaan ei näe.