Kun pik­kui­se­na poi­ka­na opin mai­to­pur­kin kyl­jes­tä lu­ke­maan, en ar­van­nut mil­lai­sen Pan­do­ran lip­paan tuo kyky avaa. En ole var­ma, kuin­ka pal­jon sen ikäi­nen ym­mär­tää lu­ke­maan­sa – me kui­ten­kin ref­lek­toim­me kaik­kea ko­ke­maam­me ai­em­man opi­tun tai si­säis­te­tyn kans­sa – mut­ta ai­na­kin Aku An­kan tas­ku­kir­jois­ta muis­tan pu­he­kup­lien lau­sei­ta, joi­den oi­kea mer­ki­tys avau­tui vas­ta myö­hem­mäl­lä iäl­lä. Huu­mo­rin­ta­ju tai­taa ke­hit­tyä ih­mi­sel­lä mel­ko myö­hään ja asi­oi­den kak­sois­mer­ki­tyk­ses­tä ei ole pik­ku­lap­sel­la hai­su­a­kaan.

Ku­ten ai­em­min olen ker­to­nut, olin lap­se­na Ou­lun kir­jas­to­jen va­ki­oa­si­a­kas. Läh­din usein kou­lu­päi­vän jäl­keen Ou­lun­suun kou­lul­ta ja sen si­vu­kir­jas­ton kaut­ta fil­la­ril­la kir­jas­to­kier­rok­sel­le Kar­ja­sil­ta-pää­kir­jas­to-Tui­ra ja haa­lin pait­si ni­pun sar­jik­sia (ja ir­to­kark­kia jos oli ra­haa – sil­lä sar­jis il­man syö­tä­vää on kuin pu­se­ro il­man pää­nauk­koa), myös in­tel­lek­tu­aa­li­sem­paa ai­neis­toa ku­ten 3 et­si­vää -kir­jo­ja, jän­ni­tys­ro­maa­ne­ja, Tar­zan-kir­jo­ja, Ast­rid Lindg­re­nin tuo­tan­toa, Maa­me­ri-sar­jaa ja muu­ta vas­taa­vaa las­ten ja nuor­ten kir­jal­li­suut­ta. Jos­kus sat­tui myös huo­noa kir­jal­li­suut­ta mu­kaan. Kau­hu­ro­maa­ne­ja kum­ma kyl­lä ky­ke­nin sil­loin lu­ke­maan, nyt ei sel­lai­nen ai­neis­to tun­nu lain­kaan hy­väl­tä, kun ar­ki ja uu­ti­set tar­jo­a­vat sitä it­se­ään yl­lin kyl­lin ja il­mai­sek­si.

Pian al­koi kai­ken­lai­nen muu­kin kir­jal­li­suus kiin­nos­taa. Jo lap­se­na luin ko­din kir­ja­hyl­lys­tä pait­si Va­lit­tu­ja Pa­lo­ja, myös sa­man jul­kai­si­jan ro­maa­ni­ly­hen­nel­miä – tie­dät­te­hän ne rus­ke­at te­ko­nah­ka­kan­ti­set kir­jat, joi­den sel­kä­myk­ses­sä on se Pe­ga­sok­sen kuva ja nel­jän pie­nois­ro­maa­nin ni­met. An­tik­va­ri­aa­tit ovat pul­lol­laan noi­ta kir­jo­ja, joi­den hin­ta ei pää­tä hui­maa. äi­ti­ni ja mi­nun kir­jal­li­suus­maut ei­vät ol­leet ihan yh­te­ne­väi­set, mut­ta tyl­si­nä het­ki­nä saa­toin jon­kun ro­mant­ti­sen tii­lis­ki­ven kai­vaa hyl­lys­tä ja sen­kin lu­kea. Tie­to­kir­jal­li­suus­kin kiin­nos­ti ja eri­tyi­ses­ti his­to­ria, oli­ko­han Fac­ta-ni­mi­nen se vih­re­ä­sel­käi­nen sar­ja, joka ko­din kir­ja­hyl­lys­sä oli.

Sa­dut ovat ol­leet ai­na mie­li­lu­ke­mis­to­a­ni. On­nek­si van­hem­pa­ni oli­vat os­ta­neet niu­koil­la va­roil­laan orans­sin­pu­nai­sen Suu­ri sa­tu­kir­jas­to -sar­jan hyl­lyyn, ja vie­tin­kin mo­nia huu­maa­via het­kiä pie­nen tu­li­tik­ku­ty­tön, prin­ses­sa Ruu­su­sen, Lu­mi­kin, Tuh­ki­mon ja mui­den sa­tu­hah­mo­jen pa­ris­sa. En voi vie­lä­kään lu­kea pik­ku­ty­tön pa­le­le­vis­ta ja­lois­ta ja jou­lu­kuu­sen­kynt­ti­löik­si muut­tu­vis­ta täh­dis­tä lii­kut­tu­mat­ta. Kau­nis vä­ri­ku­vi­tus täy­den­si elä­mys­tä­ni. Ei sil­loin ol­lut tie­to­a­kaan Po­ke­mo­neis­ta, Har­ry Pot­te­ris­ta tai Ta­tus­ta ja Pa­tus­ta. Elin kau­nis­ta, van­ha­nai­kais­ta sa­tua ja us­koin, et­tä elä­mä voi ol­la sel­lais­ta ihan­teel­li­sim­mil­laan.

Tul­tu­a­ni mie­hen ikään ja lu­ki­oon suo­ma­lai­nen kan­sal­lis­ro­mant­ti­nen kir­jal­li­suus oli kai­ken mit­ta. Lin­nan­kos­ki, Kivi, Canth, Kaup­pis-Heik­ki, Las­si­la, Wal­ta­ri, Aho. Tu­len­kan­ta­jat ja tu­len sy­tyt­tä­jät. Tääl­lä Poh­jan­täh­den al­la sai ai­kaan sa­man­lais­ta tun­tei­den hyö­kyä kuin sa­dut ai­em­min. Maa­il­man­ku­va­ni oli sil­loin toki sup­pea ja mie­li mus­ta­val­koi­nen, mut­ta se oli to­del­la eläh­dyt­tä­vää ai­kaa! Mel­kein oli­sin voi­nut liit­tyä fen­no­maa­ni­seen liik­kee­seen, jos sel­lai­nen oli­si ol­lut. Ni­me­ni oli­sin tiet­ty muut­ta­nut jok­si­kin su­pi­suo­ma­lai­sek­si.

Maa­il­man­kir­jal­li­suus kiin­nos­ti myös koko ajan enem­män. En muis­ta mis­tä sain kir­jai­de­a­ni ja -vink­ki­ni mut­ta luu­len pe­rus­kou­lun ja lu­ki­on äi­din­kie­len opis­ke­lu­jen ol­leen mer­kit­tä­vä te­ki­jä. Pal­jon tar­jot­tiin lu­et­ta­vak­si huo­no­a­kin kir­jal­li­suut­ta, mut­ta se­as­sa oli myös hel­miä. Tols­toi, Dos­to­jevs­ki, Asi­mov, Cer­van­tes ja Dic­kens. Klas­si­koi­den klas­si­kot. Jos­tain syys­tä ve­nä­läi­nen kau­no­kir­jal­li­suus is­ki lu­jaa.

Joi­tain kir­jo­ja luin kah­teen­kin ker­taan ja juu­ri han­kin hyl­lyy­ni Asi­mo­vin Sää­tiö-sar­jan joka on sci­fik­las­sik­ko. Sa­moin lap­suu­den hui­kea vii­si­o­sai­nen Coo­pe­rin Pi­meä nou­see -fan­ta­si­a­sar­ja on hyl­lys­sä­ni yh­tä osaa lu­kuu­not­ta­mat­ta. Cant­hin Han­naa en ky­en­nyt vuo­sien pääs­tä lu­ke­maan enää, kun omat elä­mä­ni ah­dis­tuk­set tu­li­vat niin voi­mak­kai­na mie­leen. Re­mar­qu­en Län­si­rin­ta­mal­ta ei mi­tään uut­ta oli taas teos, jon­ka luin yh­teen put­keen läpi yön, kun en malt­ta­nut lo­pet­taa. Per­fek­ti­o­nis­ti­se­na luon­tee­na ta­voit­tee­ni oli, et­ten jätä yh­tään kir­jaa kes­ken, mut­ta jou­duin nie­le­mään yl­pey­te­ni kil­ven Alas­ta­lon sa­lis­sa -ou­tou­den edes­sä. Mut­ta vie­lä minä sen­kin se­lä­tän.

Ru­nou­den tun­ti­jak­si mie­lel­lä­ni esit­täy­tyi­sin, mut­ta se on mi­nul­le erä­maa­ta. Toki pi­dän, kun ru­no­ja lu­e­taan ja jos­kus har­voin saa­tan it­se­kin jo­tain lu­es­kel­la. Olen kir­joit­ta­nut muis­taak­se­ni kol­me ru­noa ja yk­si on jul­kais­tu Ou­lun kou­lun ko­hi­naa -kou­lu­lais­leh­des­sä, kun olin toi­sel­la luo­kal­la. Ihan vie­lä ei siis kus­tan­nus­so­pi­mus­ta ol­la te­ke­mäs­sä. Vir­si- ja lau­lu­ru­nous kiin­nos­taa kyl­lä, ja pe­rin­teis­tä Ei­no Lei­no­a­kin olen lu­ke­nut vii­meis­tään sil­loin, kun on tul­lut kit­ke­rät ruk­ka­set jol­ta­kin nei­to­kai­sel­ta. Prag­maat­ti­nen on lä­hes­ty­mis­kul­ma siis ru­nou­teen mi­nul­la.

Raa­mat­tua pi­täi­si lu­kea myös. Olen huo­man­nut, et­tä en muis­ta siel­tä juu­ri mi­tään, tu­tuim­pia ker­to­muk­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta. Jos­kus in­nos­tuin ja aloin lu­ke­maan tuo­ta maa­il­man­kaik­keu­den suu­rin­ta kir­jaa ko­ko­naan läpi, pie­nen pät­kän en­nen nuk­ku­maan­me­noa joka il­ta. Pel­kä­sin, et­tä löy­dän siel­tä jo­tain pe­lot­ta­vaa ja tun­tui ko­vin aral­ta al­kaa luku-urak­kaan. Muis­tan, et­tä ru­koi­lin toi­si­naan ym­mär­rys­tä. Sitä taas en muis­ta, mon­ta­ko vuot­ta Raa­mat­tua kah­la­sin, mut­ta tuli se­kin lu­ku­ta­voi­te lo­pul­ta saa­vu­tet­tua. Lä­hes kaik­ki on tain­nut to­sin unoh­tua.

Enää ei lu­ke­mi­nen kui­ten­kaan pe­lo­ta. Val­mis­tau­tu­es­sa­ni raa­mat­tu­luok­kaan tai ys­tä­vie­ni kans­sa yh­tei­seen raa­mat­tu­pii­riin us­kal­lan se­la­ta sitä va­pain ja ute­li­ain mie­lin. Yhä edel­leen tun­nen kun­ni­oi­tus­ta Raa­mat­tua koh­taan ja ais­tin py­hyy­den sen kir­joi­tuk­sis­sa. Tie­dän, et­tä ku­kaan ei tule au­tu­aak­si Raa­mat­tua lu­ke­mal­la mut­ta koen, et­tä sii­tä saa apua tais­te­lui­hin sie­lun­vi­hol­lis­ta vas­taan.

Olen al­ka­nut miet­tiä, voin­ko lu­kea kaik­kea ole­mas­sa­o­le­vaa. Nuo­ruu­des­sa en niin ko­vin tark­kaan etu­kä­teen se­lail­lut löy­tä­mää­ni kiin­nos­ta­va­no­lois­ta kir­jaa vaan lu­es­ke­lin me­ne­mään. Nyt ky­se­len ys­tä­vil­tä jos­kus kir­ja­vink­ke­jä (sil­loin kun TM ja uu­sin Aku Ank­ka on lu­et­tu) ja ker­ron, et­tä klas­si­koi­ta mi­nul­le, kii­tos. Kaup­pa­kes­kuk­ses­sa kul­jes­ke­lin ker­ran ha­ja­mie­li­se­nä tap­pa­mas­sa ai­kaa en­nen lä­hi­ju­naa, ja kir­ja­kau­pas­sa myy­jä koh­te­li­aas­ti tie­dus­ti mitä sai­si ol­la, her­ral­le. Het­ken mie­tit­ty­ä­ni ker­roin, et­tä tai­dan ol­la var­sin eri­koi­nen lu­ki­ja ja ky­se­lin, löy­tyy­kö kir­jo­ja, jois­sa ei ole sek­siä ei­kä vä­ki­val­taa. Klas­si­kot kiin­nos­ta­vat pää­a­si­as­sa. Myy­jä meni hil­jai­sek­si ja tuu­ma­si jo­ten­kin, et­tä saa­pa näh­dä. Jo­tain suo­sit­te­li, mut­ta avat­tu­a­ni myö­hem­min ky­sei­sen kir­jan, löy­sin sa­man tien sel­lais­ta, mitä en ha­lun­nut löy­tää. Jäi os­ta­mat­ta.

Nyt lu­ku­har­ras­tus on har­mit­ta­vas­ti hii­pu­nut. Sen ver­ran pi­täi­si lu­kea, et­tä voi­si yrit­tää teh­dä vai­ku­tuk­sen vaik­ka­pa jo­hon­kin kir­jal­li­suu­den opis­ke­li­jaan tar­vit­ta­es­sa. Olen os­tel­lut kir­jo­ja Huu­to.ne­tis­tä ja Tori.fi-kaup­pa­pai­kas­ta, ja ne ovat pi­nos­sa pö­lyä ke­rää­mäs­sä sän­ky­ni vie­res­sä. Myrs­ky­luo­don Mai­ja odot­taa vii­meis­tä ins­pi­raa­ti­o­ta, et­tä luen sen lop­puun. Uu­si Tek­nii­kan Maa­il­ma vain on jo­nos­sa sitä en­nen. Mik­si se on­kin niin rau­ha­ton­ta tämä ar­ki.

Pi­täi­si luo­pua äly­lait­teis­ta ja unoh­taa net­ti mää­rä­a­jak­si. Us­kon, et­tä sitä kaut­ta löy­tyi­si uu­del­leen lu­ku­har­ras­tuk­sen rie­mu. Hä­mä­rän­het­ket, kynt­ti­lä ja vil­la­su­kat sekä mu­kil­li­nen tee­tä. Jos en it­se saa­kaan ai­kai­sek­si kir­ja-ah­min­taa, lu­es­ke­len jos­kus kui­ten­kin si­sa­rus­ten lap­sil­le tai op­pi­lail­le­ni ää­neen ja huo­maan, kuin­ka ta­ri­nat ja sa­dut van­git­se­vat kuu­li­jan­sa edel­leen. Pie­ni tu­li­tik­ku­tyt­tö sei­soo jäl­leen lu­mi­sel­la ka­dul­la ja raa­pai­see yh­den ti­kun läm­mi­tel­läk­seen kä­si­ään. Lois­te va­lai­see myös lu­ki­jan sil­mät ja läm­mit­tää mie­len.