Me­di­as­sa on sil­mään sat­tu­nut vii­me ai­koi­na use­am­paan ker­taan eri­lai­sia vii­sau­teen ja älyk­kyy­teen liit­ty­viä uu­ti­sia ja ar­tik­ke­lei­ta. Joku tut­ki­mus­kin siel­lä on. Jon­kin­lai­nen ym­mär­rys sit­ten on muo­dos­tu­nut mi­nul­le­kin, mitä vii­sau­del­la nii­den pe­rus­teel­la tar­koi­te­taan ja kuin­ka sel­lais­ta saa han­kit­tua ha­lu­tes­saan. Esi­merk­ke­jä­kin on lu­e­tel­tu vii­sais­ta hen­ki­löis­tä. No­pe­al­la vil­kai­sul­la en ni­me­ä­ni lis­tas­ta löy­tä­nyt.

Me voim­me mää­ri­tel­lä ja ar­vi­oi­da lä­him­mäis­tem­me an­si­oi­tu­mis­ta vii­sau­den elä­män­sa­ral­la mo­nin ta­voin. Voi­daan vaik­ka­pa lä­hes­tyä asi­aa vä­hät­te­le­mäl­lä tyy­liin ”et ole ko­vin vii­sas” tai ylis­tä­mäl­lä fraa­sin sa­noin ”olet kau­kaa vii­sas”. Niin­kin voi­daan sa­noa et­tä ”et ole ol­len­kaan tyh­mä”. Hel­pom­pi ja ly­hy­em­pi oli­si sa­noa et­tä ”olet vii­sas” mut­ta ei­hän sel­lais­ta voi myön­tää noin suo­raan – var­sin­kaan jos toi­nen on vii­sas tai vai­kut­taa vii­saam­mal­ta kuin it­se on.

Mi­nul­la oli lu­ki­oi­käi­se­nä kan­sal­lis­ro­mant­ti­sen kir­jal­li­suu­den kau­si jol­loin kah­la­sin suo­ma­lais­ta ee­pos­ta enem­pi kuin op­pi­kir­jo­ja. Muis­tin sel­lai­sen Mai­ju Las­si­lan ro­maa­nin kuin ”Lii­ka vii­sas”. Sii­nä pää­hen­ki­lö on ihan va­kuut­tu­nut ole­van­sa mui­ta vii­saam­pi – ku­ten useim­mat meis­tä­kin. Sel­vää­kin sel­vem­pää on et­tä vaik­ka it­se en ole lii­ka vii­sas niin ai­na­kin kes­ki­mää­räis­tä pa­rem­pi kus­ki. Ja klu­biin kuu­luu mui­ta­kin.

Päi­vi Kan­nis­to luon­neh­tii mai­nit­se­maa­ni ro­maa­nia Kir­ja­toh­to­ri-blo­gis­saan näin: ”Las­si­lan kri­tiik­ki oli va­li­tet­ta­vas­ti oma­na ai­ka­naan joko lii­kaa tai sit­ten kir­jan sa­no­ma jäi hie­man hä­mä­räk­si. Teos ei saa­vut­ta­nut sitä ta­val­lis­ta kan­saa, jota Las­si­la oli­si ha­lun­nut pu­hu­tel­la. Kir­jan sa­no­ma on kui­ten­kin edel­leen ajan­koh­tai­nen. Se on mitä her­kul­li­sin nä­päy­tys ny­kyih­mi­sen­kin luu­lot­te­luil­le, tur­ha­mai­suu­del­le ja pä­te­mi­sel­le.” Pi­tä­nee lu­kea kir­ja vie­lä ker­taal­leen. Pä­te­mi­nen on har­ras­tus, jota ei ai­na huo­maa.

Mi­nua on mo­nes­ti kiu­san­nut sel­lai­nen ajat­te­lu­ta­pa, et­tä älyk­kyys tai vii­saus oli­si­vat pait­si rin­nas­tei­sia asi­oi­ta, myös vain tiet­ty­jen ih­mis­ten saa­vu­tet­ta­vis­sa tai omis­tet­ta­vis­sa. Kuun­te­lin ra­di­os­ta jon­kin kas­va­tus­tie­tei­li­jä-ur­hei­li­jan poh­din­taa lah­jak­kuu­des­ta, ja hän toi esil­le, et­tä lah­jak­kuu­den muo­to­ja on enem­pi kuin ylei­ses­ti aja­tel­laan.

Nyt voi­daan sit­ten poh­tia, et­tä kuin­ka nämä asi­at – älyk­kyys, vii­saus ja lah­jak­kuus – liit­ty­vät toi­siin­sa. Vai liit­ty­vät­kö?

Ylen verk­ko­si­vuil­la oli 22.1. San­na Sa­ve­lan ar­tik­ke­li ot­si­kol­la ”Luu­let­ko ole­va­si vii­sas? Olet to­den­nä­köi­ses­ti vää­räs­sä”. Hän ker­too heti al­kuun, et­tä vii­saan ih­mi­sen tun­nis­taa heti, jos sel­lai­sen löy­tää. Pää­tel­tä­vis­sä on, et­tä sel­lai­sia ta­lent­te­ja on har­vem­mas­sa kuin Jää­kar­hu­kark­ke­ja Fa­ze­rin pus­sis­sa. Iän kart­tu­mi­nen­kaan ei vält­tä­mät­tä vii­sau­den mus­ke­lia pul­lis­ta.

Vii­sau­den kat­so­taan ar­tik­ke­lin mu­kaan edel­lyt­tä­vän seu­raa­via asi­oi­ta: kor­ke­a­ta­sois­ta ajat­te­lua, tun­ne-elä­män ta­sa­pai­noa, vah­vaa ko­ke­mus­poh­jaa eli elä­män­ko­ke­mus­ta, ky­kyä myö­tä­tun­toon ja eet­tis­tä poh­din­taa. Men­nes­sä­ni il­lal­la kes­ki­mää­räis­tä pa­rem­mal­la ajo­tai­dol­la­ni seu­roi­hin mie­tin, et­tä kuin­ka vii­sas it­se lie­nen näi­den vaa­ti­mus­ten va­los­sa. Lain­kaan vii­sas­ta ei eh­kä oli­si jul­ki­ses­sa blo­gis­sa al­kaa ruo­ti­maan näin han­ka­laa ai­het­ta.

Vii­mei­nen koh­ta eli eet­ti­nen poh­din­ta on mie­len­kiin­toi­sin. Toi­si­naan olen ha­vain­nut, et­tä ih­mi­set jot­ka tuo­vat jol­lain ta­val­la esil­le va­kau­mus­taan, us­ko­aan tai muu­ta ar­kiym­mär­ryk­sen ulot­tu­mat­to­mis­sa ole­vaa asi­aan­sa, saa­vat hel­pos­ti ot­saan­sa hie­man yk­sin­ker­tai­sen ih­mi­sen lei­man. Maa­rit Mur­to­maa blog­gaa 30.1. täl­lä sa­mal­la foo­ru­mil­la ai­hees­ta kau­niis­ti. Suo­mes­sa mo­nen mie­les­tä nyt vain ei ole so­pi­vaa us­koa ai­na­kaan Ju­ma­laan tai jos jo­hon­kin us­koo­kin niin pa­rem­pi us­koa kol­man­nen­tois­ta per­jan­tai­päi­vän ka­ma­luu­teen, suu­reen kur­pit­saan tai vaik­ka­pa ho­ros­koop­piin. Oi­ke­as­taan tä­män blo­gi­teks­ti­ni al­ku­sy­säyk­se­nä oli juu­ri ky­sy­mys sii­tä, voi­ko ol­la yh­teis­kun­nal­li­ses­ti us­kot­ta­va va­kau­muk­sel­li­se­na kris­tit­ty­nä.

Sa­mal­la poh­din, pu­hum­me­ko us­ko­nys­tä­vien kans­sa­kaan riit­tä­väs­ti us­kos­ta, elä­män tär­keim­mäs­tä asi­as­ta. Huo­maan, et­tä lii­an har­voin. Jos­kus het­ki ei tun­nu so­pi­val­ta al­kuun­kaan – tai tot­ta pu­hu­en minä it­se en tun­nu so­pi­val­ta. Voi tul­la jopa kiu­saan­tu­nut olo. Tie­tää­kö­hän se ju­tus­te­li­ja­kaan, mis­tä pu­huu ja mi­tä­hän mo­tii­ve­ja sil­lä lie­nee­kään. Mitä mo­tii­ve­ja mi­nul­la on vas­ta­ta ja kuin­ka vas­taan? Sit­ten muis­te­len, kuin­ka Jee­suk­sen elä­es­sä ope­tus­lap­set käyt­täy­tyi­vät ja toi­mi­vat näi­den tär­keim­pien asi­oi­den kans­sa. Heik­ko­ja he oli­vat.

Tut­ta­va­jouk­koo­ni kuu­luu myös ih­mi­siä, jot­ka ovat luo­pu­neet us­kos­taan tai al­ka­neet kri­ti­soi­da kris­til­li­syyt­täm­me hy­vin laa­jas­ti eri­tyi­ses­ti seu­ra­kun­ta­o­pis­ta. älyk­käi­tä, lah­jak­kai­ta ja si­vis­ty­nei­tä ih­mi­siä. Ovat­ko us­kos­ta luo­pu­neet tut­ta­va­ni pe­län­neet, et­tä me­net­tä­vät us­kot­ta­vuu­ten­sa, jos kul­kee täs­sä us­ko­vais­ten jou­kos­sa? Tai et­tä me­nee työ­tar­jouk­sia ja kor­kei­ta vir­ko­ja ohit­se? On­ko lap­sen­mie­li­ses­tä us­kos­ta tul­lut heil­le kom­pas­tus­ki­vi ja pa­hen­nuk­sen kal­lio?

En ole saar­na­mies ja saar­naa en tar­koi­ta täs­tä teh­dä, mut­ta sil­ti­kin ajat­te­lin et­siä teks­tii­ni vii­saut­ta Raa­ma­tus­ta. Raa­ma­tus­sa sana vii­saus mai­ni­taan 54 ja­kees­sa. Van­han tes­ta­men­tin apok­ry­fi­kir­jois­sa on Vii­sau­den kir­ja. Vii­saus­kir­jal­li­suu­des­ta pu­hut­ta­es­sa taas tar­koi­te­taan Sa­nan­las­ku­jen ja Saar­naa­jan kir­jo­ja. Jee­sus Sii­ra­kin kir­jas­ta – joka nii­ni­kään on apok­ry­fi­kir­ja – jos­kus kuu­lee saar­nat­ta­van seu­rois­sa­kin.

Erääs­sä Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen raa­mat­tu­tun­nin jäl­kei­ses­sä il­ta­ky­läs­sä kes­kus­te­lim­me Raa­ma­tun vii­sau­des­ta. Sa­nan­las­ku­jen kir­ja pu­huu vii­sau­des­ta myös Kris­tuk­sen sy­no­nyy­mi­na. Eräs tut­ta­va­ni mai­nit­si, et­tä Ju­ma­la voi an­taa vii­saut­ta – ei­kä se vält­tä­mät­tä ole sa­man­lais­ta vii­saut­ta, joka ylei­ses­ti vii­sau­dek­si ym­mär­re­tään.

Ju­ma­lan vii­saus voi näyt­tää hul­luu­del­ta. Paa­va­li kir­joit­taa hul­luu­des­ta ja ajal­li­ses­ta ih­mis­vii­sau­des­ta: ”Aja­tel­kaa, vel­jet, mitä te olit­te, kun tei­dät kut­sut­tiin: teis­sä ei ol­lut mon­ta ih­mis­ten mie­les­tä vii­sas­ta, ei mon­ta vai­ku­tus­val­tais­ta, ei mon­ta ja­lo­su­kuis­ta. Mikä maa­il­mas­sa on hul­luut­ta, sen Ju­ma­la va­lit­si saat­taak­seen vii­saat hä­pe­ään. Mikä maa­il­mas­sa on heik­koa, sen Ju­ma­la va­lit­si saat­taak­seen hä­pe­ään sen, mikä on voi­ma­kas­ta. Mikä maa­il­mas­sa on vä­hä­pä­töis­tä ja hal­vek­sit­tua, mikä ei ole yh­tään mi­tään, sen Ju­ma­la va­lit­si teh­däk­seen tyh­jäk­si sen, mikä on jo­ta­kin.” (1. Kor. 1:26–28.)

Ai­noa vii­sau­den mit­ta­ri on mie­les­tä­ni sy­dä­men si­vis­tyk­ses­sä eli sii­nä, mi­ten ih­mi­nen suh­tau­tuu Ju­ma­laan, lä­him­mäi­seen ja it­seen­sä. Us­ko on aar­re, jon­ka esil­le tuo­mis­ta ei pidä aras­tel­la, vaan sii­tä voi va­paas­ti pu­hua. Sil­ti tun­nen it­se­kin avut­to­muut­ta tuos­sa asi­as­sa, en osaa usein pi­tää us­ko­mi­sen asi­aa esil­lä. On­nek­si kui­ten­kin saa us­koa. Se on lah­ja.