Teen rie­muk­se­ni ja ai­ka­ni ku­luk­si kaik­kea kä­si­työ­tä. Har­mik­se­ni rak­sa­hom­mat ovat kau­ka­na, jo­ten viih­dy­tän it­se­ä­ni työ­pai­kan vers­taal­la. Vaik­ka jos­kus vä­syt­tää­kin op­pi­tun­tien jäl­keen, kä­väi­sen het­ken jos­sain kah­vil­la ja kun tu­len ta­kai­sin, luok­ka on muut­tu­nut Se­pon vers­taak­si.

En ole min­kään­lai­nen mal­lie­si­merk­ki vas­tuul­li­ses­ta ku­lut­ta­jas­ta. Yri­tän kui­ten­kin ot­taa ym­pä­ris­tö­a­si­oi­ta huo­mi­oon ja vä­sä­tä kaik­kea mu­ka­vaa kier­rä­tys­ma­te­ri­aa­lis­ta. Sitä to­sin olen teh­nyt ai­na, sil­lä ko­to­na ei usein­kaan ol­lut uut­ta saa­ta­vil­la. Pol­ku­pyö­rät ka­sa­sin ro­muis­ta ja mopo oli po­lii­si­lai­tok­sen huu­to­kau­pas­ta. Sa­mal­la op­pi te­ke­mään.

Isä käyt­tää pu­ru­ja ta­lon läm­mi­tyk­seen. Ha­em­me sä­keit­täin tuo­ta mai­ni­o­ta polt­to­ai­net­ta ai­na, kun lä­hi­seu­dul­ta löy­tyy. Ker­ran isä löy­si pu­ru­jen se­as­ta van­han puu­kon. Puu­kon kah­va oli rik­ki ja tup­pea ei löy­ty­nyt. En tai­da jak­saa odo­tel­la, et­tä seu­raa­vas­sa pu­ru­e­räs­sä sel­lai­nen oli­si.

Kus­ka­sin te­rän Ou­lus­ta Es­poo­seen ja ar­ve­lin ky­ke­ne­vä­ni ehos­ta­maan sii­tä käyt­tö­e­si­neen. Ir­ro­tin kah­van ja kup­pi­he­lan ja put­sa­sin sekä te­roi­tin te­rän. Sa­mal­la kun otin Ins­tag­ra­min sto­ryyn ku­via, mie­tin tu­pen te­koa. Kat­se­lin ne­tis­tä oh­jei­ta ja tör­mä­sin erään foo­ru­min kier­rä­tys­pals­tal­la il­moi­tuk­seen, jos­sa lu­vat­tiin an­taa hir­ven sar­via.

Mi­nul­la oli käyn­tiä Ra­ja­mä­en suun­nal­la ro­mik­sel­la, ja il­moit­ta­ja asui sa­mal­la suun­nal­la. So­vim­me ta­paa­mi­sen erääk­si lau­an­taik­si, ja aje­lin sar­vet mie­les­sä moot­to­ri­tie­tä poh­joi­seen. Muu­ta­kin ma­te­ri­aa­lia oli lu­vas­sa, ja mie­tis­ke­lin, mitä kaik­kea niis­tä voi­si syn­nyt­tää.

Kur­va­sin oma­ko­ti­ta­lon pi­haan. Mi­nul­le nos­ti kät­tä van­ha mies, ja nou­sin au­tos­ta esit­täy­ty­mään, ku­ten hy­viin ta­poi­hin kuu­luu. Sa­noin vain etu­ni­me­ni, kos­ka ete­läs­sä jos­tain syys­tä su­ku­ni­meä ei yleen­sä mai­ni­ta. Hän teki sa­moin.

Pit­käl­lä ja lai­hal­la mie­hel­lä oli hie­man ku­ma­ra ryh­ti ja sy­väl­le pai­nu­neis­ta sil­mä­kuo­pis­ta mi­nua tar­kas­te­li kiin­te­äs­ti kak­si pi­ki­mus­taa sil­mää. Ot­sal­la oli ryp­py­jä jo pal­jon, ja har­maat kul­ma­kar­vat oli­vat kas­va­neet pit­kik­si ja tuu­heik­si. Ku­lu­nut pipo pääl­lys­ti har­mai­ta, ohui­ta hiuk­sia.

Mies läh­ti sa­moin tein koh­ti au­to­tal­lia. Kat­se­lin li­kai­sia fark­ku­ja ja van­haa, öl­jyis­tä las­ket­te­lu­tak­kia, kun ne kul­ki­vat lai­ha olen­to si­säl­lään pi­hal­la lo­ju­via ruos­tei­sia ko­nei­ta väis­tel­len pa­ri­o­vis­ta si­sään. Seu­ra­sin pe­räs­sä kat­sel­len, sel­vi­äi­si­kö mies kom­pas­tu­mat­ta.

Hän an­toi kä­tee­ni ison lä­jän hir­ven­sar­via. Pak­su­ja ja ryh­myi­siä. Kar­va­tup­pi oli yhä tal­lel­la. Mai­nit­sin, et­tä joku toi­nen­kin oli ha­lun­nut käy­dä kat­so­mas­sa, mut­ta mies las­ta­si sy­lii­ni mo­nen­kin sar­vi­pään kruu­nu­ja to­de­ten, et­tä en­sim­mäi­nen ha­ki­ja saa.

Mi­nua no­lot­ti hie­man ja sa­noin, et­tä mak­san kyl­lä, tie­tys­ti. Mies ei ha­lun­nut kuul­la pu­hut­ta­van­kaan kor­vauk­ses­ta. Hän ker­toi, et­tä hä­nen ai­kan­sa oli ohi ja seu­raa­va sai­si jat­kaa. Ky­syt­ty­ä­ni hän ker­toi ra­ken­ta­neen­sa ta­lon ja pa­jan ja ke­rän­neen­sä ma­te­ri­aa­lia koko ikän­sä. Kai­ken oli saa­nut il­mai­sek­si, kuu­lem­ma.

Kat­se­lin kiin­teis­töä rän­tä­sa­teen läpi. Hie­man si­ni­sen­har­maan ta­lon jo tum­mu­nut­ta räys­täs­poh­jaa ja vä­hän an­ke­an nä­köis­tä pi­haa, jos­sa oli kai­ken­lais­ta ta­va­raa siel­lä tääl­lä. Pen­saat oli­vat vil­liin­ty­neet ja po­lut jää­neet lu­men al­le.

Ky­syin, mitä mies oli elääk­seen teh­nyt. Hän ker­toi ol­leen­sa säh­kö­mies ja asu­neen­sa siel­lä tääl­lä Sta­dis­ta läh­dön jäl­keen, kun­nes oli pää­ty­nyt lä­hi­kun­taan asu­maan. Ky­syin, et­tä reu­ma­ko run­te­li ja­lat, kun liik­ku­mi­nen oli hy­vin vai­ke­aa. Hän ker­toi, et­tä työ­hän se oli teh­tä­vän­sä teh­nyt ja puo­lus­te­li, et­tä vai­mo on pal­jon huo­nom­mas­sa kun­nos­sa.

Mies ky­se­li, et­tä tar­vit­sen­ko muu­ta. Ker­roin hie­man epä­var­ma­na, et­tä me­tal­le­ja joo, kim­pi­as­ti­aa var­ten van­net­ta. Sit­ten le­ve­ää ja­pa­nin­talt­taa var­ten hii­li­te­räs­tä, vaik­ka van­haa leh­ti­jous­ta. Hän al­koi et­siä va­ras­toa edes­ta­kai­sin hor­ju­vin, hi­tain as­ke­lin. Hän nos­te­li hyl­lyis­tä mes­sin­kiä, me­rip­rons­sia, hi­o­ma­pa­pe­rei­ta ja pa­ja­va­sa­roi­ta var­si­neen.

Mi­nua al­koi hä­vet­tää ja ker­roin ah­neu­den työn­ty­es­sä ta­ka­rai­vol­le, et­tä eh­kä­pä näil­lä jo pär­jäi­sin ja et­tä jos tu­li­sin toi­sen ker­ran sit­ten tou­ko­kuus­sa, kun lu­met ovat su­la­neet. Hän lu­pa­si et­siä me­tal­le­ja li­sää, jos jak­sai­si. Li­sä­si vie­lä, et­tä ei enää kiin­nos­ta. Hä­nen ai­kan­sa oli ohi ja te­ke­mi­set teh­ty. Mi­nul­la nou­si pala kurk­kuun.

Vein ta­va­rat au­to­ni pe­rä­kont­tiin ja ky­se­lin, voi­sin­ko aut­taa jo­ten­kin. Mies miet­ti het­ken ja kiel­täy­tyi. Hän sa­noi naa­pu­rin po­jan käy­vän aut­ta­mas­sa lu­mi­töis­sä. Tar­jou­duin käyt­tä­mään kau­pas­sa, mut­ta sii­tä­kin hän kiel­täy­tyi. Sa­noin, et­tä voi soit­taa, jos tar­vit­see jos­kus apua. En osaa jää­dä kii­tol­li­suu­den­vel­kaan. Sem­moi­nen vai­va vä­hän niin kuin mi­nul­la.

Kä­tel­ty­äm­me mies raa­hau­tui kal­te­val­la, jäi­sel­lä pi­hal­la van­han, kol­hui­sen ja har­maan To­yo­tan etuo­vel­le ja ko­hot­ti kät­tään, kun is­tuin etu­pen­kil­le läh­töä teh­den. Mi­nua hä­vet­ti puh­taat vaat­tee­ni, uu­deh­ko iso au­to­ni ja se, et­ten ol­lut tuo­nut mi­tään mu­ka­na­ni.

Aja­es­sa­ni ko­tiin mie­tin mie­hen elä­män­ti­lan­net­ta ja mi­nua ah­dis­ti ja sää­lit­ti. En jak­sa­nut iloi­ta sa­to­jen eu­ro­jen il­mai­ses­ta ma­te­ri­aa­lie­räs­tä, vaan suru pu­ser­si rin­taa. Kuin­ka mies ja hä­nen huo­no­kun­toi­nen vai­mon­sa pär­jäi­si­vät? Tyt­tä­ris­tä mies pu­hui kyl­lä, mut­ta sil­ti. Oli avu­ton olo.

Mikä on mi­nul­le tär­ke­ää? En jak­sa­nut sii­nä het­kes­sä huo­les­tua ym­pä­ris­tö­a­si­ois­ta. En muis­ta­nut sy­dän­su­ru­ja en­kä isoa muu­tos­ta elä­män­ti­lan­tees­sa­ni. Ki­peä pol­vi ko­van sä­bä­mat­sin jäl­jil­tä ei ol­lut mie­les­sä.

Mie­tin, et­tä on­ko mei­dän sil­ti­kään val­vot­ta­va ajal­li­sis­sa asi­ois­sa? Raa­ma­tus­sa ovat sa­nat:

“Sen täh­den minä sa­non teil­le: äl­kää mu­reh­ti­ko hen­ges­tän­ne, mitä söi­sit­te tai mitä joi­sit­te, äl­kää­kä ruu­miis­tan­ne, mitä pääl­len­ne pu­ki­sit­te. Ei­kö hen­ki ole enem­män kuin ruo­ka ja ruu­mis enem­män kuin vaat­teet?” (Matt. 6:25.)

“äl­kää siis mu­reh­ti­ko huo­mi­ses­ta päi­väs­tä, sil­lä huo­mi­nen päi­vä pi­tää mur­heen it­ses­tään. Riit­tää kul­le­kin päi­väl­le oma vai­van­sa.” (Matt. 6:34.)