Ra­kas­tuin vuo­sia sit­ten py­sy­väs­ti. Ku­ten asi­ain­ti­laan kuu­luu, on vai­ke­aa ke­nel­le­kään ko­vin hy­vin ku­vail­la ta­pah­tu­neen syi­tä, seu­rauk­sia tai vai­ku­tuk­sia. Ir­ti ei pää­se, ei­kä ha­lu­a­kaan. Tun­tee vain ää­re­tön­tä hy­vää oloa.

Kaik­ki al­koi kel­ta­ko­te­loi­ses­ta c-ka­se­tis­ta. Sii­nä oli en­si­rak­kau­te­ni en­si­sil­mäys tai oi­ke­am­min en­si­kuu­le­mus. Christ lag in To­des Ban­den, BWV 4 J.S.Bac­hin tun­ne­tuim­mas­sa te­os­lu­et­te­los­sa. Suo­mek­si lau­let­tu­na se is­ki lu­jaa ja suo­raan läpi kaik­kien suo­jaus­ten. Sitä kuun­te­lin ja ke­la­sin, ke­la­sin ja kuun­te­lin ja lo­pul­ta en edes ke­lan­nut mik­si kuun­te­lin. Se sopi juh­laan ja ar­keen, ja ar­ki oli yh­tä juh­laa.

Ou­lun­sa­los­sa ys­tä­vä­ni isä joh­ti nuo­ri­so­kuo­roa ja kä­vin usein kuun­te­le­mas­sa kir­kos­sa jou­lu­aa­ton sä­vel­har­tauk­sia ja pää­si­äi­sa­jan mu­siik­ki-il­to­ja. Sit­ten kuin unet oli­si­vat käy­neet to­teen sain ko­keil­la te­no­ri­pul­tis­sa oles­ke­lua ja ta­pail­la ra­kas­ta­ma­ni kan­taa­tin stem­mo­ja it­se. Kos­kaan ei ole ol­lut niin mo­ti­voi­vaa tree­na­ta omal­la ajal­la ja it­sek­seen. Sei­nä- ja eh­kä lat­tia- ja kat­to­naa­pu­rit­kin pää­si­vät usein ilos­ta­ni osal­li­sik­si.

En kos­kaan unoh­da ys­tä­vä­per­hee­ni vie­raan­va­rai­suut­ta, kun sain ol­la ky­läs­sä pää­si­äi­sai­kaan, tun­tea ole­va­ni mel­kein per­heen­jä­sen ja lau­laa kir­kos­sa ja ko­to­na. Oli help­poa sa­mais­tua Di­de­rik Bux­te­hu­den ja J.S. Bac­hin Abend­mu­sik-ide­aan, kun he jär­jes­ti­vät näi­tä il­ta­mu­siik­ke­ja ys­tä­vil­leen ja tut­ta­vil­leen. Mu­ka­na näis­sä ai­van eri­tyi­sis­sä il­ta­ky­lis­sä oli pal­jon ys­tä­viä ja usein kai­voim­me spi­ne­tin pääl­tä nuot­ti­ni­vas­kan ja sol­fa­sim­me jo­tain kan­taat­tien aa­ri­oi­ta tai kuo­ro-osia. Oi sitä on­nea!

Pian c-ka­set­ti al­koi tun­tua hy­vin ra­joit­tu­neel­ta tal­len­nus­vä­li­neel­tä ja aloin opis­kel­la ää­nen­tois­to­a­si­oi­ta. Hifi vei sit­tem­min mu­ka­naan vuo­si­kau­sik­si, mut­ta ai­van aluk­si han­kin vä­his­tä ra­hois­ta­ni huo­ke­an mut­ta hy­vän­nä­köi­sen in­teg­roi­dun ste­re­o­lait­teis­ton cd-soit­ti­mel­la va­rus­tet­tu­na. Mars­sin lä­hi­mar­ket­tiin kat­se­le­maan ää­nit­tei­tä ja aluk­si han­kin hal­po­ja kym­me­nen mar­kan ho­pe­a­kiek­ko­ja – ba­rok­kia tie­tys­ti. Olin vii­sas­tu­nut ym­mär­tä­mään, et­tä se on maa­il­man pa­ras­ta mu­siik­kia ja muus­ta viis. Muis­tan, et­tä Mu­siik­ki-Kul­lak­sen hyl­lys­sä oli ko­ko­el­ma­bok­si Bac­hin kan­taat­te­ja ja en pääs­syt mi­ten­kään ylit­se mie­li­ha­lus­ta­ni saa­da se omis­tuk­see­ni. Hin­ta oli muis­taak­se­ni 379 mark­kaa, ja ku­ta­kuin­kin sen ver­ran ti­lil­lä oli ra­haa – kuun alus­sa kun lu­ki­o­lai­sen opin­to­tu­ki oli tul­lut. Tuo Era­to Clas­sic­sin bok­si si­säl­si pe­rä­ti kak­si­tois­ta kan­taat­tia ja nel­jän­nes­tä kan­taa­tis­ta kak­si eri ver­si­o­ta. Ker­rot­ta­koon, et­tä Bach saat­toi muo­ka­ta te­ok­sis­taan usei­ta ver­si­oi­ta ja ko­raa­li­kan­taat­ti BWV 4 on hä­nen nuo­ruu­ten­sa teos. Hän oli vuon­na 1707 sä­vel­tä­es­sään tä­män vas­ta 22-vuo­ti­as!

Sit­ten tai­det­tiin­kin vie­rail­la ko­to­sal­la syö­mä­hom­mis­sa kuu­kau­den ajan seu­raa­vaan opin­to­tu­keen as­ti.

”Den Tod nie­mand zwin­gen kun­nt

Bei al­len Mensc­hen­kin­dern,

Das Macht´ al­les uns­re Sünd,

Kein Unsc­huld war zu fin­den…”

Tuo­ta sop­raa­non ja al­ton du­et­toa kuun­te­lin usein ja opet­te­lin ul­koa al­ton­kin stem­man. Mel­kein toi­mi­val­la kont­ra­te­no­ri­ää­nel­lä lui­kut­te­lin­kin alt­to­aa­ri­oi­ta omis­sa olois­sa­ni omak­si lys­tik­se­ni. Tiet­ty bas­so ja sop­raa­no­kin me­ni­vät jo mel­kein ul­koa, kun levy ku­lui cd-soit­ti­men kel­kas­sa – sa­nan­mu­kai­ses­ti. Ou­lun kau­pun­gin­kir­jas­ton cd-le­vy­hyl­lyä ko­lu­si usein lai­ha ja ujo poi­ka ja lai­na­si tois­tu­vas­ti ku­lu­nut­ta ja naar­muis­ta Arc­hi­vin le­vyä, jon­ka kan­nes­sa on nor­sun­luus­ta veis­tet­ty Kris­tus ris­til­lä. Tuon le­vyn han­kin tie­tys­ti ko­ko­el­mii­ni myö­hem­min. Sii­nä kun oli kak­si muu­ta­kin suo­sik­ki­kan­taat­ti­a­ni, bas­so­soo­lo­kan­taa­tit BWV56 Ich will den Kreuzs­tab ger­ne tra­gen ja BWV 82 Ich habe ge­nug. Tun­sin et­tä mi­nul­la to­del­la on kyl­lin.

Ste­re­o­lait­teis­too­ni kuu­lui myös vi­nyy­li­le­vy­soi­tin, joka oli nii­hin ai­koi­hin jää­mäs­sä pe­ri­fee­ri­sek­si mu­sii­kin­tois­to­vä­li­neek­si. Lai­na­sin iso­ja, vih­re­ä­ko­te­loi­sia kan­taat­ti­ko­ko­el­mia lp-le­vyi­nä ha­vai­ten, et­tä ko­vin moni – jos ku­kaan – muu nii­tä lai­na­si tai kuun­te­li. Kir­jas­tos­sa oli lp-le­vy­huo­ne, jos­sa saa­toin opis­ke­lu­jen vas­ta­pai­nok­si is­tua ja kuun­nel­la omis­sa maa­il­mois­sa­ni Bac­hin su­lois­ta mu­siik­kia sil­loin, kun en viit­si­nyt lai­na­ta vi­nyy­lei­tä käm­pil­le pyö­ri­tet­tä­väk­si omas­sa kiek­ko­sor­vis­sa­ni.

Mi­nul­le tär­ke­ää oli jo alus­ta as­ti kan­taat­tien te­o­lo­gi­nen ulot­tu­vuus. Opin, et­tä alun­pe­rin kan­taat­ti esi­tet­tiin heti epis­to­la­teks­tin jäl­keen ja seu­ra­kun­ta yh­tyi lop­pu­ko­raa­liin heti sitä seu­raa­van saar­nan jäl­keen. Kan­taat­ti oli yleen­sä kirk­ko­vuo­den ky­sei­sen sun­nun­tain teks­tin poh­jal­le sä­vel­let­ty. Mie­tis­ke­lin, et­tä oli­si­pa hie­noa, jos ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa sa­maa käy­tän­töä jat­ket­tai­siin, vaik­ka ti­lai­suus pi­te­ni­si­kin nel­jän tun­nin mit­tai­sek­si ku­ten uk­ko-Bac­hin ai­ka­na. To­ki­han kaik­ki jak­sai­si­vat niin iha­naa mu­siik­kia kuun­nel­la! It­se kan­taat­ti ei toki kes­tä­nyt kuin pari-kol­me­kym­men­tä mi­nuut­tia, to­sin en ole var­ma sen ajan esi­tys­tem­pois­ta.

Ajat­te­lin, et­tä kuin­ka löy­dän enää uut­ta kuun­nel­ta­vaa, kun kan­taa­tit lop­pu­vat. Tut­kis­ke­lin, et­tä Bach sä­vel­si ai­na­kin vii­si vuo­si­ker­taa kan­taat­te­ja eli noin 350 kap­pa­let­ta. His­to­ri­aa har­ras­ta­nee­na luin, et­tä Dres­de­nis­sä Sak­sas­sa oli suu­ri val­ti­o­nar­kis­to ja kun kau­pun­ki pa­loi tu­li­me­re­nä liit­tou­tu­nei­den pom­mit­ta­es­sa sitä, tu­hou­tui to­den­nä­köi­ses­ti Bac­hin­kin kan­taat­te­ja pal­jon. Sur­ku is­kee ai­na sitä aja­tel­les­sa, mut­ta loh­dut­tau­dun aja­tuk­sel­la, et­tä lop­pu­ja 209 kan­taat­tia uu­del­leen kuun­nel­les­sa ai­ka ku­luu sil­ti mu­ka­vas­ti ja ai­na niis­tä jo­tain uut­ta löy­tää. Ei muu­ten ole edes kau­aa, kun Ruot­sin ku­nin­kaal­li­ses­ta kir­jas­tos­ta löy­det­tiin en­nal­ta tun­te­ma­ton sop­raa­no­soo­lo­kan­taat­ti. Eh­kä mui­ta­kin tu­lee esil­le! Eh­kä­pä Bac­hin po­jan ka­la­kaup­pi­aal­le kää­reik­si myy­mät hie­man tuok­su­vat par­ti­tuu­rit jos­kus ilah­dut­ta­vat ai­kam­me mu­siik­kiin kyl­läs­ty­nei­tä.

Vuo­sien ku­lu­es­sa kan­taat­ti-in­nos­tuk­se­ni ei hii­pu­nut. Tuli ras­kai­ta elä­män­vai­hei­ta, ja kun ah­dis­tus oli sie­tä­mät­tö­män tun­tuis­ta, sil­loin usein et­sin le­vy­hyl­lys­tä­ni ra­kas­ta­maa­ni mu­siik­kia. Sa­no­maa en usein ym­mär­tä­nyt, kun se oli sak­saa ja le­vy­vih­ko­sen teks­ti eng­lan­tia mut­ta mu­siik­ki pu­hui. En tar­vin­nut kuin ym­mär­ryk­sen, et­tä pu­hu­taan hy­vis­tä asi­ois­ta. Kris­tuk­ses­ta ja luot­ta­muk­ses­ta. Bach it­se kir­joit­ti nuo­tin ylä­lai­taan jos­kus JJ eli Jesu Juva: Jee­sus, au­ta! Teks­tin lop­puun hän taas kir­joit­ti: Soli Deo Glo­ria! Yk­sin Ju­ma­lal­le kun­nia! Hän ym­mär­si omis­sa suu­ris­sa elä­män­ko­et­te­le­muk­sis­saan, kuka on hä­nen­kin aut­ta­jan­sa. Sä­vel­kie­les­tä voi erot­taa pal­jon asi­oi­ta.

Mi­nul­le on edel­leen se­lit­tä­mä­tön asia, mik­si kan­taat­tien sa­no­ma ja mu­siik­ki pu­hut­te­le­vat niin sy­väs­ti. Ne ovat tun­ne­tus­ti so­pu­soin­nus­sa kes­ke­nään, ja Bach ei sä­vel­tä­nyt yh­tään tur­haa sä­vel­tä. Jo­kai­sel­la on jo­kin mer­ki­tys, joka kiin­nos­taa ma­te­maa­tik­ko­ja­kin. Mys­tee­ri on se­kin, mik­si Bac­hin sä­vel­tä­mä su­ru­mu­siik­ki­kaan ei ole loh­du­ton­ta, vaan kai­kes­sa on sel­vä toi­von nä­kö­a­la – oi­ke­as­taan kuu­lo­a­la – ja poh­ja­vi­re.

”Mein Her­ze schwim­mt im Blut,

Weil mich der Sünden Brut

In Got­tes heil­gen Au­gen

Zum Un­ge­heu­er macht.”

Te­ok­sen BWV 199 sop­raa­no­soo­lo­kan­taa­tin sa­noin: lau­la­jan sy­dän ui ve­res­sä, kos­ka hä­nen syn­tin­sä te­ke­vät hä­nes­tä hir­vi­ön Ju­ma­lan py­his­sä sil­mis­sä. Mu­siik­ki il­men­tää tuo­ta tus­kaa, mut­ta jo sa­mal­la lau­la­ja nä­kee pe­las­tuk­sen­sa Kris­tuk­ses­sa. Mu­siik­ki ei ah­dis­ta vaan luo toi­voa, ku­ten ker­roin.

Eh­kä olen hie­man tum­mien ve­sien kip­pa­ri ja pian ym­mär­sin, et­tä olen rak­kau­te­ni kans­sa yk­sin. Toi­sin kuin mui­den rak­kau­te­ni koh­tei­den kans­sa, täs­sä asi­as­sa ei tar­vin­nut ko­kea mus­ta­suk­kai­suut­ta tai pel­koa, et­tä joku muu vie. En löy­dä vie­lä­kään sa­no­ja, joil­la ky­ke­ni­sin ku­vai­le­maan, mitä nämä kau­niit kan­taa­tit mer­kit­se­vät. Aloin opis­kel­la mu­sii­kin te­o­ri­aa lys­tik­se­ni ja ute­li­ai­suut­ta­ni sekä lai­na­sin Bach-elä­män­ker­to­ja ym­mär­tääk­se­ni hen­ki­löä enem­män. En ole lu­ke­nut mon­taa eng­lan­nin­kie­lis­tä kir­jaa, mut­ta A. Schweit­ze­rin Bach-tut­ki­muk­sen kah­la­sin hi­taas­ti läpi ja ym­mär­sin­kin jo­tain. Bach-tut­ki­jois­ta yk­kö­sen, Phi­lipp Spit­tan Bach-bi­og­ra­fia on yhä lu­ke­mat­ta. Tois­ta tu­hat­ta cd-le­vyä si­säl­tä­vä mu­siik­ki­ko­ko­el­ma­ni on eh­kä puo­lek­si Bac­hin kan­taat­te­ja. Tot­ta kai pi­tää ol­la eri­lai­sia esi­tys­tul­kin­to­ja sa­mas­ta­kin kan­taa­tis­ta!

Pi­din kan­taat­ti-ihas­te­lua suo­ma­lai­sit­tain pie­ne­nä il­mi­ö­nä mut­ta toi­si­naan sain yl­lät­tyä. Eräs ys­tä­vä ker­toi ark­ki­teh­ti­to­ve­rien­sa kuun­te­le­van Bac­hin kan­taat­te­ja teh­des­sään töi­tä. Vie­rail­les­sa­ni ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan luo­na kuu­lin, et­tä hei­dän van­hin tyt­tä­ren­sä kuun­te­lee Bac­hin kan­taat­te­ja il­mei­sen sa­man­lai­sel­la in­nol­la kuin it­se­kin. Joi­hin­kin ih­mi­siin olen tör­män­nyt, jot­ka tai­ta­vat vä­hän ai­na­kin ym­mär­tää rak­kaut­ta­ni. Eräs tär­keä ih­mi­nen ker­toi puh­jen­neen­sa it­kuun kun lin­ki­tin What­sAp­pis­sa jon­kin kan­taa­tin osan. Eh­kä hän­kin ym­mär­si sii­nä het­kes­sä jo­tain, ja luu­len et­tä ym­mär­sin hän­tä het­ken.

”Wer nur den lie­ben Gott läßt wal­ten

Und hof­fet auf ihn al­le­zeit,

Den wird er wun­der­lich er­hal­ten

In al­lem Kreuz und Trau­rig­keit.

Wer Gott, dem Al­ler­höchs­ten, traut,

Der hat auf kei­nen Sand ge­baut.” (BWV 93)

Tämä kan­taat­ti – tai jos­kus vain Stück (kap­pa­le) – on teh­ty vii­den­nek­si kol­mi­nai­suu­den­päi­vän jäl­kei­sek­si sun­nun­taik­si. Ko­raa­lin tun­nem­me suo­ma­lai­sit­tain ni­mel­lä Ah sie­lu val­li­ta suo Her­ran. Kan­taat­ti al­kaa mah­ta­val­la ko­raa­li­fan­ta­si­al­la. Jo­kais­ta ko­raa­lin sä­et­tä edel­tää sen kont­ra­punk­ti­nen kä­sit­te­ly eri ää­nis­sä. Ikään kuin epäi­lyk­set häl­ve­ni­si­vät het­kek­si, kun­nes lau­la­ja taas al­kaa ky­sel­lä, et­tä kruu­naa­ko Kris­tus mi­nut sil­ti­kin ker­ran tai­vaan au­tuu­teen. Ai­na uu­del­leen va­kuu­te­taan et­tä ”ken tien­sä us­koo Her­ral­le, ei ra­ken­na hän hie­kal­le”. Kuka kuun­te­li­si sitä kyy­ne­lit­tä?

Pys­tyi­sin kes­kus­te­le­maan kan­taat­tien mu­sii­kin ja teks­tin sym­bo­lii­kas­ta ja mer­ki­tyk­ses­tä var­mas­ti tun­ti­tol­kul­la, jos oli­si vain kuu­li­joi­ta. Tä­hän teks­tiin en löy­dä nii­tä kaik­kia koh­tia, jot­ka ovat vai­kut­ta­neet mi­nuun sy­väs­ti. Sil­loin täl­löin ys­tä­vien ky­läil­les­sä nii­tä saa­tan avail­la. Jär­jes­tim­me myös ys­tä­vä­po­ru­kal­la Ou­lus­sa il­to­ja, joi­ta kut­suim­me mu­siik­ki­te­ra­pi­ais­tun­noik­si. Jo­kai­nen toi ra­kas­ta­maan­sa mu­siik­kia esi­tel­len sen muil­le, ja kap­pa­lei­ta kuun­nel­tiin sekä niis­tä kes­kus­tel­tiin kaik­kia kun­ni­oit­ta­vaan sä­vyyn. Tääl­lä ete­läs­sä­kin ko­koon­nuim­me sa­man­kal­tai­siin het­kiin jos­kus. Ota­nie­men kap­pe­li oli akus­tii­kal­taan hyvä paik­ka sel­lai­seen har­ras­tus­toi­min­taan.

En tie­dä, on­ko kii­re val­lan­nut elä­mää­ni niin pal­jon, et­tä enää en niin usein töis­tä tul­tua ase­tu ma­kuul­le­ni peh­me­äl­le vil­la­lan­ka­ma­tol­le ja ase­ta hy­vä­laa­tui­sia kuu­lok­kei­ta kor­vil­le­ni. En mo­nes­ti­kaan enää las­ke le­vy­kelk­kaan hyl­lys­tä Ma­saa­ki Su­zu­kin joh­ta­man Bach Col­le­gium Ja­pan-ko­koon­pa­non tul­kin­taa tär­keim­mis­tä kan­taa­teis­ta ja nu­kah­da sii­hen kuun­nel­les­sa­ni tur­val­lis­ta ja tut­tua mu­siik­kia. Au­tos­sa sen­tään pyö­rii mel­kein ai­na joku kan­taat­ti­le­vy ja pit­kil­lä mat­koil­la on help­poa an­taa aja­tus­ten pa­la­ta tei­ni­vuo­sien ra­hi­se­viin ää­nit­tei­siin ja elä­mään, kun kaik­ki oli jo­ten­kin mus­ta­val­koi­sem­paa ja yk­sin­ker­tai­sem­paa.

”Chris­tus will die Kos­te sein

Und spei­sen die Seel al­lein,

Der Glaub will keins an­dern le­ben,

Hal­le­lu­ja!”

Lop­puun so­pi­vat hy­vin en­si­rak­kau­te­ni lop­pu­ko­raa­lin sa­nat, jois­sa va­kuu­te­taan et­tä Kris­tus on ruo­kam­me, joka yk­sin ra­vit­see sie­lum­me ja vah­vis­taa us­ko­am­me. Hal­le­lu­ja!