Poi­ka­se­na oli­sin ha­lun­nut pait­si ve­si­pys­syn, myö­hem­min myös mo­pon. Muis­tan, kuin­ka näin jos­kus un­ta­kin, et­tä mi­nul­la oli sel­lai­nen lä­pi­kuul­ta­va li­men­vih­reä truut­ta ja aa­mul­la he­rät­ty­ä­ni pet­ty­mys oli paha, kun ei sit­ten ol­lut­kaan.

Mo­pon kui­ten­kin sain – tai oi­ke­as­taan me per­heen suun­nil­leen sa­ma­ni­käi­set po­jat. PV-Su­zu­ki oli kova sana sii­hen ai­kaan. Piti ol­la le­o­par­di­ku­vi­oi­tu tur­kis pen­kin­pääl­li­se­nä ja ta­ka­rek­ka­rin pääl­lä muo­vi­pus­si, et­tä kura ei len­nä fark­ku­ta­kin sel­kä­myk­seen. Jot­kut sa­noi­vat, et­tä muo­vi­pus­sin tar­koi­tus oli peit­tää re­kis­te­ri­kil­pi, et­tä po­lii­si ei pys­tyi­si niin hel­pos­ti sa­kot­ta­maan jos aje­lee yli­no­peut­ta vi­ri­te­tyl­lä mo­pol­la. Isot po­jat re­hen­te­li­vät, et­tä kun vaih­taa vä­li­tyk­siä eli ko­neen pää­hän isom­man ham­mas­rat­taan niin pää­see lu­jem­paa. Kuu­lin le­gen­dan et­tä joku oli jopa yli sa­tas­ta pääs­tel­lyt. Vi­ri­tys­hom­miin ei tie­ten­kään voi­nut ryh­tyä tie­lii­ken­ne­ras­seil­la, mont­tu­pyö­rää­hän meil­lä ei ol­lut.

No, mei­dän mopo oli Hel­ka­ma Rai­su. Se ha­et­tiin po­lii­si­lai­tok­sen huu­to­kau­pas­ta ja ei ol­lut ajo­kun­nos­sa. Pian alet­tiin kun­nos­tus­hom­miin, et­tä pääs­täi­siin hur­jas­te­le­maan. Jon­kin­lai­seen liik­kee­seen se saa­tiin­kin, kun isä oli apu­na. Suu­ret ku­vi­tel­mat kiil­tä­väs­tä kro­mi­lo­ka­ri­ses­ta ja puh­taut­taan hoh­ta­vas­ta ko­nees­ta, jol­la voi­si ajel­la jä­kik­sen­pe­luu­seen, kark­ki­kaup­paan tai mui­hin vält­tä­mät­tö­miin paik­koi­hin, ka­ri­si­vat kuin te­rä­leh­det juh­la­ruu­sus­ta, kun huo­mat­tiin et­tä me­no­pe­li ei ole sa­maa luok­kaa PV-sus­kan, Hon­da Mon­keyn tai Tun­tu­ri Ti­ger Aqu­an kans­sa. Kam­pi­ak­se­lin vauh­ti­pyö­rän kiin­ni­tys oli heik­ko, ja sy­ty­tys piti sää­tää al­va­riin­sa uu­sik­si. Vaih­teis­toa piti kor­ja­ta ja säh­kö­jä et­sis­kel­lä. Mopo sai uu­sia ni­miä: Vai­su ja Raip­pa muis­tu­vat ha­ke­mat­ta mie­leen.

Re­kis­te­riin Raip­pa ei kos­kaan pääs­syt. Loi­va pet­ty­mys sii­tä, et­tä au­rin­gon­las­kuun krui­sai­lu ei on­nis­tu­nut­kaan, haih­tui hil­jal­leen, kun ta­lou­teen han­kit­tiin isom­pia kul­ku­neu­vo­ja. Mo­pon kor­jauk­ses­sa han­ki­tut opit so­vel­let­tiin isom­paan mit­ta­kaa­vaan, ja näin ys­tä­vien seu­ras­sa le­gen­dak­si tul­lut Fiat Uno al­koi syö­dä as­falt­tia it­se vaih­det­tu­jen va­ra­o­sien an­si­os­ta. Jar­ru­ja sai uu­sia yh­te­nään, mut­ta ka­la­puik­ko­viik­si­nen kat­sas­tus­se­tä odo­te­tus­ti vo­kaa­le­ja lais­kas­ti ve­nyt­tä­en tuo­mit­si kul­ki­neen uu­sin­ta­kat­sas­tuk­seen kuu­kau­den si­sään. Kos­kaan ei Uu­no ker­ta­laa­kis­ta men­nyt läpi. Joku ker­toi, et­tä täy­tyy lait­taa vai­mo vie­mään se kat­sas­tet­ta­vak­si, mut­ta ei sii­hen hä­tään eh­ti­nyt sel­lai­sia miet­tiä.

Uu­no oli ra­kas­tet­ta­va per­heen­jä­sen. Sen tun­nis­ti sii­tä, et­tä sil­le us­kal­si suut­tua, kun se jät­ti jäl­leen tien­pos­keen. Ker­taal­leen vaih­de­kep­pi jäi kou­raan, toi­sen ker­ran tuu­li­la­si oli pauk­ku­pak­ka­sel­la jääs­sä koko mat­kan Kuu­sa­mos­ta Ou­luun. Ai­na­kin Lot­ta ja Ma­ria tai­ta­vat tuon reis­sun muis­taa, ruu­mii­no­sia ei on­nek­si tar­vin­nut am­pu­toi­da kel­tään. Mut­ta kyl­lä ne Uu­not ajo­kun­nos­sa­kin usein oli­vat – han­kit­tiin toi­nen­kin ni­mit­täin.

En tie­dä, kum­pi on syy ja kum­pi seu­raus, et­tä mi­nus­ta tuli kä­den­tai­to­jen opet­ta­ja ja in­no­kas tee-se-it­se-ih­mi­nen. Olo­suh­teet ei­vät ole kos­kaan kan­nus­ta­neet hank­ki­maan val­mis­ta, vaan it­se on kor­jat­tu, purk­ka­vi­ri­tet­ty ja en­ti­söi­ty. Sa­dat ker­rat cv:n on näh­nyt kä­sis­tä, kun 5W-40 Ral­ly For­mu­la on jää­nyt ko­ris­ta­maan kyn­si­nau­ho­ja re­mon­tin jäl­keen. Si­sä­ti­lo­ja ei ole re­mont­tiin ol­lut usein käy­tös­sä, vaan sa­teel­la ja pais­teel­la on hit­sat­tu, hi­ot­tu, vaih­det­tu öl­jy­jä ja vir­ran­ja­ka­jan oh­jau­syk­si­köi­tä.

Huol­to­suh­tees­sa Uu­non kans­sa muis­tin usein Sii­o­nin lau­lun sa­nat: ”Kun pää­set yh­den ylit­se ja kul­jet toi­sen lä­vit­se niin kol­mas on jo vas­tas­sa.” Kak­si­tah­ti­ben­sii­nin ro­mant­ti­nen kat­ku ei tuo vält­tä­mät­tä mie­leen nii­tä synk­kiä het­kiä, kun on saa­nut kaa­sa­rin ir­ro­tet­tua, pu­ret­tua, put­sat­tua ja ka­sat­tua ja vii­mei­nen pin­na­pult­ti kat­ke­aa­kin ki­ris­tys­vai­hees­sa ja pult­ti­po­jan pin­na­kin sa­moin tein. Ei sitä enää muis­ta, et­tä oli lu­van­nut ha­kea kyy­ti­läi­siä, ja kän­nyk­kä soi vaa­ti­vas­ti, kun on kak­si tun­tia myö­häs­sä kä­det öl­jys­sä lä­jää­mäs­sä vii­mei­siä osia nok­ka­pel­lin al­le. ”Joo, oli vä­hän täs­sä sää­töä, mut­ta tul­laan kyl­lä…” Kos­kaan mut­te­ri­ka­sa ei ol­lut täy­sin kun­nos­sa, ja yri­tin­kin kom­pen­soi­da toi­mi­ma­ton­ta kä­si­jar­rua hää­vim­mäl­lä au­to­man­kal­la ja isom­mil­la kai­ut­ti­mil­la – jot­ka oli dyy­kat­tu jos­tain kier­rä­tys­hen­ges­sä. Kel­pa­si niis­tä c-ka­se­til­ta mars­si­mu­siik­kia kuun­nel­la (ja kan­taat­te­ja­kin myö­hem­min).

Uu­no on jo muut­tu­nut ja­lo­te­räk­si­sik­si Fis­kar­sin ate­ri­mik­si, mut­ta seu­raa­vat kul­ku­neu­vot ovat pi­tä­neet kä­den­tai­to­ja yl­lä. Yk­si­kään ei ole men­nyt sa­to­ja tu­han­sia ki­lo­met­re­jä pel­käl­lä tank­kaa­mi­sel­la, ja opis­ke­li­ja­bud­jet­ti ei ole sal­li­nut huol­to­liik­keen oven­kah­van hy­pis­te­lyä. Vie­lä tä­nä­kin ke­sä­nä – nyt jo au­to­tal­lin su­pe­ro­lo­suh­teis­sa – imu­sar­jaa re­mon­toi­des­sa­ni aja­tuk­set pa­la­si­vat ai­kaan, kun Uu­not oli­vat vie­lä Suo­men au­to­tei­den ar­ki­juus­to­ja. Pai­noin tun­kin sa­vi­seen Pik­ka­ra­lan maa­pe­rään ja loin fa­si­li­teet­tia nel­jän­nel­le vaih­de­laa­ti­kon ir­ro­tuk­sel­le, kun nel­jän­nen ja vii­den­nen vaih­teen synk­ro oli si­le­ä­nä.