Täl­lä seu­dul­la asuu pal­jon ih­mi­siä. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten tän­ne muut­ta­es­sa­ni häm­men­si se, et­tä saa­toin men­nä suu­reen ta­va­ra­ta­loon, kä­vel­lä sitä edes­ta­kai­sin os­tok­sia ko­riin poi­mien, pur­jeh­tia lu­kuis­ten kas­vo­jen ohi – ja ol­la koh­taa­mat­ta ke­tään. Olin Ou­lus­sa tot­tu­nut, et­tä tut­tu­ja kas­vo­ja tuli vas­taan tuon tuos­ta­kin.

Oli sil­loin hie­man viis­to olo ym­mär­tää, et­tä nämä kaik­ki ih­mi­set ovat tääl­lä suo­ma­lai­sia mut­ta sil­ti mi­nul­le to­del­la ou­to­ja. Ker­taal­leen to­sin ol­les­sa­ni työ­haas­tat­te­lus­sa is­tah­din Ta­pi­o­las­sa kel­tai­sel­le pen­kil­le kat­se­le­maan ohi vir­taa­vaa ih­mis­lau­maa. Vie­reen so­vit­tau­tui ikään­ty­neem­pi her­ras­mies joka al­koi ju­tel­la. Se oli jäl­keen­päin­kin aja­tel­len kum­mal­lis­ta. Ei kai ku­kaan suo­ma­lai­nen tun­te­mat­to­mal­le avaa suu­taan edes ham­mas­lää­kä­ris­sä. Ei tämä her­ra­kaan iso­ja ju­tel­lut, oli­si­ko il­mo­ja pi­del­lyt ja mai­nit­si jon­kin ohi­kul­ki­jan ole­van joku julk­kis. Ei sii­hen osan­nut mi­tään sa­noa.

Olen miet­ti­nyt et­tä on­ko suo­ma­lai­seen mul­ti­vai­ke­ne­mi­seen syy­nä kan­san­luon­ne (pois lu­kien kar­ja­lai­suus) vai liit­tyy­kö se jo­hon­kin psy­ko­lo­gi­seen tai so­si­o­lo­gi­seen te­ki­jään, jon­ka vuok­si tun­te­mat­to­mal­le pu­hu­mi­nen ko­e­taan uhak­si. Jos­kus muis­tan jos­tain lu­ke­nee­ni suo­ma­lais­ten ole­van maa­il­man kie­li­tie­toi­sin­ta vä­keä. Me osaam­me vai­e­ta kai­kil­la mah­dol­li­sil­la kie­lil­lä. Tä­nään käyt­tä­es­sä­ni au­toa huol­los­sa kah­vi­au­to­maa­til­le tuli ou­don­nä­köi­nen mies ja nyök­kä­si mi­nul­le ter­veh­ti­äk­seen. Koh­ta hän pu­hui rans­kaa kän­nyk­kään­sä. Ei­hän se yl­lä­tys ol­lut.

Päi­vit­täin koh­taan 430 op­pi­las­ta ja nel­jät­tä­kym­men­tä opet­ta­jaa sekä muu­ta hen­ki­lö­kun­taa. Aa­mui­sin joku omis­ta eka­luok­ka­lai­sis­ta­ni juok­see sep­poa huu­ta­en ha­laa­maan kun saa­vun ke­tään koh­taa­mat­to­mas­ta täy­des­tä bus­sis­ta kou­lun pi­hal­le. Sii­nä ei au­ta enää väis­tää, pik­kui­nen saa mi­nut koh­dat­tua lä­hes ku­moon. Jos­kus mel­kein lii­ku­tun täl­lai­ses­ta etuo­i­keu­des­ta. Ei­len pie­ni ira­ni­lais-af­ga­nis­ta­ni­lai­nen tyt­tö mur­si jään to­te­a­mal­la hy­myil­len: ”Sep­po, sä näy­tät tosi vä­sy­neel­tä.” Se nau­rat­ti vä­sy­myk­ses­tä huo­li­mat­ta. Ope­huo­nees­sa ta­pah­tu­va seu­raa­va koh­taa­mi­nen on usein vä­ki­näi­sem­pi, kun en ko­vin so­si­aa­li­nen ole ja aa­mu­kah­vi­kin on vie­lä juo­mat­ta.

Päi­vän ede­tes­sä koh­taa­mi­sia ker­tyy li­sää. Vaik­ka ope­tan­kin kä­si­työ­tä, sii­nä­kin saa ol­la ää­nes­sä. Jos­kus sa­no­taan, et­tä opet­ta­jan oli­si hyvä pyr­kiä te­ke­mään it­sen­sä tar­peet­to­mak­si. Joku kas­va­tus­tie­tei­li­jä to­sin ai­van äs­ken ra­di­os­sa va­lis­ti, et­tä jäl­jit­te­le­mäl­lä op­pi­mi­ses­sa ei ole ka­te­go­ri­ses­ti ja vält­tä­mät­tä mi­tään vi­kaa. Ky­sees­sä on siis pe­rin­tei­nen mes­ta­ri–op­pi­poi­ka-ase­tel­ma. Ajat­te­len mo­nes­ti, et­tä voi­ko­han ih­mis­tä kor­va­ta lop­pu­jen lo­puk­si ku­kaan muu kuin toi­nen ih­mi­nen. Pää­teh­tä­vä­ni saat­taa­kin ol­la koh­da­ta nii­tä lap­sia, joil­la van­hem­pia ei ole.

Ar­ki-il­tai­sin saat­taa kai­va­ta hil­jai­suut­ta, ja mo­nes­ti ko­tiin tul­tu­a­ni olen­kin tun­nin ajan ihan vai­ti. Ra­dio, joka usein on pääl­lä, py­syy hil­jaa. Il­lan töis­sä tai har­ras­tuk­sis­sa ih­mi­siä koh­da­tes­sa voi taas spar­ra­ta puhe-elin­tään.

Vii­kon­lop­pui­sin ei ai­na ole te­ke­mis­tä, joka pa­kot­tai­si ih­mis­ten il­moil­le koh­taus­hom­miin. Ko­to­na on help­po lö­söt­tää, la­dul­la tai lenk­ki­po­lul­la on sak­kia, joka koh­taa vas­ta­tuu­len li­säk­si vain mu­siik­kia kor­va­na­peis­taan. Jos­kus yri­tän is­keä toi­sen myö­häi­sil­lan hiih­tä­jän kans­sa jut­tua luis­tos­ta ja so­pi­vas­ta voi­te­lus­ta. Muu­ta­man ker­ran olen on­nis­tu­nut, il­mei­ses­ti kar­ja­lai­sia on jo­ku­nen siel­lä­kin.

Lau­an­tai-il­ta­na en­nen seu­roi­hin me­noa yri­tän miet­tiä, et­tä mi­ten sitä pu­hut­tiin­kaan. Hen­gi­tys ren­nok­si ja ään­tä vain ulos. Tun­tuu, et­tä kurk­kua ku­ris­taa ja hen­keä ah­dis­taa. Tu­lee­ko­han pi­haus­ta­kaan. Small talk on var­mas­ti joku muun­maa­lais­ten mark­ki­na­mies­ten kek­sin­tö, tu­hi­sen ken­kiä si­to­en. Omi­tuis­ta mi­ten ly­hy­es­sä ajas­sa voi­kin my­kis­tyä ja kä­per­tyä si­sään­päin. Kuin­ka ih­mees­sä van­huk­set hoi­to­pai­kois­saan jak­sa­vat päi­väs­tä toi­seen? Tu­le­vai­suu­den kaa­vail­lut hoi­va­ro­bo­tit saa­vat mi­nut poh­ti­maan, on­ko kol­lek­tii­vi­nen ym­mär­rys hy­väs­tä elä­mäs­tä ja van­huu­des­ta tyy­ten pi­men­ty­nyt. Ky­syn­tä ja tar­jon­ta ei­vät koh­taa.

Seu­ro­jen jäl­kei­nen toi­min­ta on mi­nus­ta jos­kus häm­men­tä­vää. Saat­taa ol­la hy­vin vai­ke­aa koh­da­ta oi­kein ke­tään, vaik­ka tut­tu­ja kas­vo­ja­kin on pal­jon. Tun­tuu et­tä kaik­kea hal­lit­see jo­kin mo­ni­mut­kai­nen, hil­jal­leen syn­ty­nyt koo­dis­to, jota kaik­ki ei­vät ta­voi­ta. Omal­la en­ti­sel­lä ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni taas tun­tuu, et­tä mo­nien kans­sa syn­tyy jut­tua hel­pos­ti. Eh­kä vä­li­mat­ka jo­ten­kin vai­kut­taa asi­aan, mie­tin. Jos­kus toki ei tah­toi­si edes koh­da­ta ke­tään vaan pii­lou­tua omaan kup­laan­sa ja kuun­nel­la seu­ra­pu­he it­sek­seen sekä pois­tua ken­gät su­tien. Kum­mal­lis­ta­han se vä­hän on.

Olen koh­dan­nut myös ih­mi­siä, joi­ta mi­nun on han­ka­la koh­da­ta. Oi­kein ää­rim­mil­leen pin­nis­tä­mäl­lä olen yrit­tä­nyt löy­tää sa­maa la­tua, mut­ta tun­tuu, et­tä on eri­lai­nen ke­li­voi­de ja toi­sel­la eri tal­lin suk­set­kin. Hiih­to­tyy­li­kin on eri­lai­nen. Pei­lin ää­res­sä olen sit­ten kat­sel­lut mah­dol­lis­ta syyl­lis­tä ja jää­nyt lo­pul­ta ym­mäl­le­ni. Het­ken ai­kaa to­del­li­suus on tun­tu­nut ma­sen­ta­val­ta ja vää­ris­ty­neel­tä. Olen sil­loin kai­van­nut tut­tua ja to­tun­nais­ta, sa­ma­no­lois­ta seu­raa.

Koh­taa­mi­nen on mi­nul­le har­ras­tus, ah­dis­tus ja loh­du­tus. On ym­mär­ret­tä­vä, et­tä oi­ke­at ih­mi­set oi­ke­as­sa pai­kas­sa oi­ke­aan ai­kaan ei­vät voi ol­la sat­tu­maa – mut­ta ei­vät mai­ni­tut han­ka­lat koh­taa­mi­set­kaan. Ajat­te­len näin, vaik­ka kos­kaan ei vält­tä­mät­tä sel­viä, mikä ke­nen­kin mer­ki­tys toi­sel­le on ol­lut.

Kuka li­säk­se­ni ko­kee­kin tus­kaa näis­sä koh­taa­mi­sa­si­ois­sa, ru­koil­koon sii­hen myös apua tai­vaan Isäl­tä. ”Mitä ta­han­sa te us­kos­sa ru­koil­len pyy­dät­te, sen te saat­te” (Matt. 21:22).

Pie­ni jäl­ki­kir­joi­tus:

Olin sun­nun­tai­na ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen kryp­tas­sa kah­vil­la ja siir­ryin mus­tan kah­vi­ni kans­sa mel­kein tyh­jään pöy­tään, pe­rim­mäi­sel­le tuo­lil­le. Sy­ven­nyin lu­ke­maan kän­ny­käs­tä­ni uu­ti­sia, kun sa­maan pöy­tään is­tuu­tui lu­paa ky­sy­en iä­käs pa­ris­kun­ta. Tun­tui kiu­sal­li­sel­ta ol­la vain hil­jaa, jo­ten lai­toin kän­nyk­kä­ni tas­kuun ja aloin is­keä jut­tua. Il­me­ni, et­tä pa­ris­kun­ta oli tääl­lä käy­mäs­sä – Kar­ja­las­ta.