En­nen ke­sä­lo­maa­ni sain vie­rail­la use­as­sa kas­te­ko­dis­sa paik­ka­kun­tam­me alu­eel­la. Huo­ma­sin, et­tä van­hat ni­met ovat tul­leet taas muo­tiin.

Vuo­si sit­ten ke­vääl­lä oli yk­si nimi ylit­se mui­den. Kä­vin kah­des­sa ko­dis­sa pe­räk­käin kas­ta­mas­sa Da­niel-ni­mi­sen po­jan. Me­nin kol­man­teen paik­kaan ja sa­noin lap­sen isoi­säl­le jo ovel­ta, et­tä tai­dan ar­va­ta mikä täl­le po­jal­le tu­lee ni­mek­si. Sa­noin pa­pal­le, et­tä en tie­dä mitä nämä van­hem­mat ai­ko­vat an­taa lap­sel­le ni­mek­si, mut­ta ker­roin, et­tä olin juu­ri kas­ta­nut kak­si Da­nie­lia. Mi­nul­la oli var­maan it­sel­lä­ni­kin hyvä il­me, kun lap­sen isä an­toi kas­te­re­kis­te­ri­lo­mak­keen, jos­sa luki lap­sen etu­ni­men koh­dal­la Da­niel.

Asia hu­vit­ti sii­nä­kin mie­les­sä, et­tä me olim­me vai­mo­ni kans­sa päät­tä­neet, et­tä jos meil­le syn­tyy vie­lä poi­ka, hän oli­si Da­niel. Näin ta­pah­tui­kin sa­ma­na syk­sy­nä, kun meil­le syn­tyi poi­ka, joka sai ni­mek­seen Da­niel. Nimi on alun pe­rin hep­re­a­lai­nen ja tar­koit­taa ”Ju­ma­la on tuo­ma­ri­ni”. Suo­mes­sa käy­te­tään myös jon­kin ver­ran Ta­ne­li-ni­meä, joka tu­lee Da­nie­lis­ta.

Olen kuul­lut mo­nia ku­vauk­sia, mi­ten lap­sel­le on löy­ty­nyt nimi. Su­vun ni­met ovat usein käy­tös­sä. Nii­hin liit­tyy usein voi­mak­kai­ta tun­ne­si­tei­tä. Muis­tan, kuin­ka meil­le syn­tyi tyt­tö­vau­va, joka hert­tai­suu­del­laan toi mie­lee­ni rak­kaan mum­mo­vai­na­ja­ni, An­ni-mum­mon. Vai­mo­ni ei heti läm­men­nyt eh­dot­ta­mal­le­ni An­nii­na-ni­mel­le, joka on hel­lit­te­ly­ni­mi An­nis­ta. Ope­tin ni­men sil­loin kak­si­vuo­ti­aal­le Ben­ja­mi­nil­le, joka kat­soi vau­vaa kirk­kain sil­min ja sa­noi: vau­va on An­nii­na. Tyt­tö sai sen ni­men.

Raa­mat­tu ker­too pu­hut­te­le­van ku­vauk­sen erääs­tä ni­me­nan­nos­ta. Muis­tel­laan­pa sitä. Sa­ka­ri­ak­sen ja Eli­sa­be­tin ko­tiin oli syn­ty­nyt lap­si. Tämä ta­pah­tui vä­hän en­nen Jee­sus-lap­sen syn­ty­mää. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat lap­sen syn­ty­mi­ses­tä, he iloit­si­vat yh­des­sä van­hem­pien kans­sa. Naa­pu­rit sa­noi­vat, et­tä Eli­sa­be­til­le oli ta­pah­tu­nut suu­ri lau­peus. Muis­tam­me­ko me kiit­tää vau­vas­ta, uu­des­ta elä­män lah­jas­ta, joka syn­tyy per­hee­seen? Muis­tam­me­ko, et­tä vau­va on suu­ri lah­ja? Sa­ka­ri­as ja Eli­sa­bet oli­vat ru­koil­leet pit­kään omaa las­ta. Nyt he vih­doin sai­vat sen.

Koko pi­ha­pii­ri ko­koon­tui pi­tä­mään juh­laa. Sil­loin vie­tet­tiin kah­dek­san­te­na päi­vä­nä lap­sen syn­ty­mäs­tä yh­teis­tä juh­laa. Ni­mes­tä kes­kus­tel­tiin naa­pu­rien ja su­ku­lais­ten kans­sa. Mo­net eh­dot­ti­vat Sa­ka­ri­as­ta, joka tar­koit­taa suo­mek­si ”Ju­ma­la muis­tut­taa”. Sii­hen ai­kaan usein an­net­tiin per­heen en­sim­mäi­sel­le po­jal­le isän tai isoi­sän nimi, mut­ta Eli­sa­bet tor­jui päät­tä­väi­ses­ti tä­män eh­do­tuk­sen sa­no­en: ”Ei suin­kaan, Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä”.

En­ke­li oli il­moit­ta­nut Sa­ka­ri­as-isäl­le, et­tä lap­sel­le on an­net­ta­va nimi Jo­han­nes, joka tar­koit­taa ”Ju­ma­la on ar­mol­li­nen” Ju­ma­la oli myös teh­nyt kuu­kau­sia ai­kai­sem­min Sa­ka­ri­aan my­käk­si, kun Sa­ka­ri­as ei jak­sa­nut us­koa en­ke­lin sa­no­ja, et­tä heil­le syn­tyi­si lap­si. Nyt Ju­ma­la oli ar­mol­li­nen van­hem­mil­le. Kun Sa­ka­ri­as kir­joit­ti Eli­sa­be­tin sa­no­jen jäl­keen tau­lul­le: Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä, niin sa­mas­sa hän sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin. Voit­te ar­va­ta kuin­ka iloi­sik­si kaik­ki ta­los­sa oli­jat tu­li­vat! Sa­ka­ri­as al­koi kiit­tä­mään.

Sa­ka­ri­aan kii­tos­lau­lu löy­tyy Raa­ma­tus­ta (Luuk.1:67–80). Lu­ke­kaa­pa siel­lä ko­to­na tämä kii­tos­lau­lu. Se ker­too, mil­lai­seen teh­tä­vään Jo­han­nes kut­sut­tiin, kun hän tuli ai­kui­sek­si. Huo­maat­te, et­tä Ju­ma­la käyt­tää omia lap­si­aan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä. Jo­han­nes säi­lyi Ju­ma­lan lap­sen pai­kal­la läpi elä­män­sä. Hän us­koi Jee­suk­seen, Ju­ma­lan Poi­kaan, jos­ta hän saar­na­si ih­mi­sil­le. Hän on saa­nut us­kos­sa nuk­kua tääl­tä ajas­ta. Jo­kai­nen elä­mä on lah­jaa. Kun me mie­tim­me ni­meä lap­sel­lem­me, saam­me kat­soa nii­tä lah­jo­ja, joi­ta Ju­ma­la on lä­hel­lem­me an­ta­nut.

”Her­ra, sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten, äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut. Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen." (Ps. 139:13–14.)