Viime vuosina alkusyksyyni on kuulunut mielenterveyskuntoutujien leiripäivässä vieraileminen. Joka kerta päivä on ollut hyvin puhutteleva. Olen ihmetellyt leiriläisten selviytymistä taakkojen keskellä. Mistä löytyy heidän ilonsa, hersyvä nauru ja aito välittäminen? Leiriläiset ovat kertoneet elämänkokemuksistaan ja -vaiheistaan. Olen kokenut nämä leiripäivät keidaspaikkoina.
Monet leiriläiset ovat kokeneet hyvin vaikeita vaiheita. Monesti minulla on tullut mieleen Raamatun sanat, että särkynyttä ruokoa Jumala ei muserra. Vanhan testamentin ennustuksessa viitataan Vapahtajan olemukseen, joka kantaa särkynyttä ihmistä Henkensä voimalla. Tästä raamatunkohdasta seuraa aina itselleni kysymys: olenko minä omalla toiminnallani ja käyttäytymiselläni musertamassa särkynyttä ruokoa. Sen kysymyksen edessä tunnen pienuuteni.
Tämän syksyn leiripäivässä oli kaksi huippukohtaa. Kerron ensiksi ensimmäisestä. Päivän aluksi me kokoonnuimme leirikeskuksen edustalle leirihartauteen. Jumalan sana muistutti meille, että meitä ei ole jätetty yksin tänne maailmaan. Vaikeista asioista kannattaa puhua luotettavalle ystävälle tai läheiselle. Puhuin, että yksinäisyys voi olla joskus niin voimakas ja ahdistava tunne, että sen keskellä ei jaksa etsiä lähipiiristä tukea kysymyksilleen ja ongelmilleen. Apu on kuitenkin tarpeen. Rohkaisin tukeutumaan ammattiauttajaan. Minäkin toimin pappina välillä tällaisessa roolissa. En ole tosin terapeutti enkä lääkäri, mutta pappina haluan asettua kulkemaan hetkeksi toisen rinnalle. Tiedän, että lääkäri, terapeutti tai muu ammattiauttaja toimivat omalla identiteetillään matkakumppaneina. Meillä on oma tehtävämme ihmisen hyvinvoinnin tukemisessa.
Minua puhuttelivat kertomukset toipumiskokemuksista. Mietin niiden päivien ja hetkien merkitystä, kun ihminen alkaa nähdä valoa tunnelin päässä. Kertomuksissa tuli esille pysähtymisen ja kuuntelemisen merkitys. Siinä on meillä kaikille kutsumustehtävää.
Muistan erään tilanteen vuosien takaa, jossa tarvittiin tukea ja olkapäätä. Seurasin sivusta, kun erään kärsivän ihmisen luokse asteli tuttu naapurin mies, joka sanoi hiljaisella äänellä: ”En osaa sanoa tilanteeseesi oikein mitään, mutta minulle tuli tunne, että haluan olla rinnallasi tässä elämänvaiheessasi.” Ihailin jäyhän, suomalaisen miehen rehellisyyttä kuunnella omantuntonsa ääntä. Autettava tuli autetuksi aidolla lähimmäisenrakkaudella.
Leiripäivän toinen huippukohta oli hattujaiset. Termi tulee Suojarinteen lapset -lastenkirjasta. Siinä kerrotaan lapsista, jotka leikkivät vanhoilla hatuilla järjestäen niiden avulla hattujuhlat. Meidän leirillä hattujaiset järjestettiin siten, että leirillä olevat seurakunnan työntekijät puettiin vanhoihin hattuihin ja esiteltiin hattujen avulla leiriläisille.
Itselläni oli isoisäni vanha hevosmieslakki. Kerroin, että isovanhempani olivat kotoisin Kuusamon Tavajärveltä. He olivat pienviljelijöitä. Toinen pappimme puettiin cowboy-hattuun. Hän paljasti myöhemmin, että hänen lapsuudenkotinsa oli pientila Taivalkosken Tyrävaarasta. Hattujen avulla kurkistettiin taustoihin ja juuriin. Minusta tuntui, että leiriläiset kokivat arvokkaana sen, että me työntekijät kerroimme syvemmin itsestämme.
Mielemme terveyttä hoidamme parhaiten kohtaamisten kautta. Kohtaamisiin liittyy aina luottamuksen ulottuvuus. Luotettavassa ilmapiirissä voidaan puhua kaikkein kipeimmistäkin asioista. Kristuksen armo ja anteeksiantamus saavat olla voimana niissäkin hetkissä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys