Ystävänpäivä on takana. Pohdimme paljon ystävyyden merkitystä. Aiheeseen liittyy herkkää ja hyvää. Kukapa meistä ei kaipaisi todellista ystävää? Muistelen tässä paria jo edesmennyttä ystävääni. Heiltä voisi oppia jotakin.
Ystävyys voi syntyä odottamatta. Opiskelin nuorena Helsingissä. Kävin joskus istuskelemassa kämppäni lähellä sijainneessa pienessä kahvilassa. Siellä oli Helsingin parhaimmat korvapuustit. Kerran samaan pöytään istahti vanha mies. Hän katsahti minuun ystävällisesti ja kysyi, mitä minä opiskelin. Kerroin, että olen teologian opiskelija ja asun tässä lähellä. Keskustelumme suuntautui pappeuteen ja sen tuomaan perustehtävään, saarnaamiseen.
Mies kysyi minulta, muistanko mistä olen pitänyt ensimmäisen saarnani. Kerroin hänelle, että saarnasin Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa kerrotaan Jeesuksen vertaus illalliskutsusta. Miehellä tuli yllättäen kyyneleet silmiin. Hän sanoi, että hänellä tuli tuosta tekstistä lapsuus mieleen. Hänen äitinsä oli puhunut hänelle Raamatusta, kun hän oli pieni. Tuon Jeesuksen opetuksenkin hänen äitinsä oli hänelle opettanut. Mies totesi minulle, että papeilla on arvokas tehtävä olla julistamassa Jumalan sanaa.
Tapasin tätä miestä myöhemmin useamman kerran. Kutsuin hänet valmistujaisjuhliini, joihin hän myös tuli. Hän lahjoitti minulle vanhan miekan valmistujaislahjaksi. Ystäväni kehotti minua katsomaan miekkaa ja muistamaan, mikä on papin tärkein tehtävä. Ymmärsin silloin, ja yritän sen muistaa edelleen, että saarnavirassa on tärkeää saarnata lakia ja evankeliumia, mitä kaksiteräinen miekka symbolisoi. Kuljetan tätä miekkaa joskus mukanani koululaiskinkereillä ja kerron oppilaille, mikä on tärkein tehtäväni virassani. Muisto ystävältä velvoittaa.
Toisen edesmenneen ystäväni kohtasin nykyisessä seurakunnassani. Kun menin eräälle kylälle pitämään seurakuntakerhoa, kohtasin siellä vanhan miehen, joka muistutti erehdyttävästi edesmennyttä pappaani. Kun pääsimme jutun alkuun, niin selvisi, että mies oli lähtöisin melkein samalta kylältä kuin pappani. Hän oli kotoisin Kuusamon Tavajärveltä ja tunsi minun mummoni lapsuudenkodin, joka oli ollut lähellä hänen kotiaan. Meistä tuli kerralla ystävät.
Hänellä oli hyviä tosikertomuksia isopapastani, joka oli ollut Tavajärven riskein mies. Kun pappa katseli minun hoikkaisempaa vartaloani, luin hänen ajatuksensa, että pojasta ei ole tässä suhteessa polvi parantunut. Meitä alkoi molempia naurattaa. Sanoin hänelle ja muille kerholaisille, ettei heidän tarvitse uutta pappia pelätä ainakaan olemuksen puolesta.
Tämä ystäväni oli uskollinen kirkossa kävijä. Hän kulki kirkossa samalla tavalla kuin pappani aikanaan, traktorilla. Kerran hän tuli taas kirkkoon tapansa mukaan. Sillä kertaa oli ehtoollismessu. Hän asteli ehtoollispöytään hitain askelin ja pysähtyi eteeni. Saanko minä uskoa kaikki synnit anteeksi? hän kysyi. Siunasin häntä kaikkien syntien anteeksiantamuksella. Myöhemmin kuulinkin, että hän oli muutamaa päivää aikaisemmin saanut parannuksen armon. Ystäväni halusi käydä ehtoollispöytään Jumalan siunauksen turvin.
Raamattu puhuu siitä, kuinka uskollisuus, luottamus ja palvelumieli ovat ystävyyden perustaa. Kaiken kruununa on anteeksiantamus. Edesmenneet ystäväni opettivat minulle, että ystävyyden ainekset syntyvät kohtaamisesta. Ikä ja erilaiset elämänkohtalot eivät ole este ystävyydelle. Päinvastoin, aito ystävyys on rikasta vuorovaikutusta, josta oppii paljon.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys