Menneen vuoden itsenäisyyspäivänä meitä monia sykähdytti harventuneen sotaveteraanijoukkomme muistaminen. Tasavallan presidentin juhlavastaanoton päällimmäiseksi puheenaiheeksi jäi muutaman sotaveteraanin kajauttama Veteraanin iltahuuto. Edellisestä juhlasta taas muistamme hyvin iäkkään sotaveteraanin haastattelun. Olemme kansakuntana havahtuneet siihen tosiasiaan, että veteraanisukupolvi on kohta poissa.
Presidenttimme viimeisimmissä uudenvuodenpuheissa on tullut esille veteraanisukupolven arvokas perintö. Puheissa on vedottu meihin nuorempiin, että säilyttäisimme tätä perintöä arvokkaasti. Olenkin pysähtynyt miettimään, miten voisimme tänään ylläpitää kodin, uskonnon ja isänmaan asiaa.
Muutama vuosi sitten olin siunaamassa erästä sotiemme veteraania viimeiseen iltahuutoon. Omaiset pyysivät minua laulamaan Veteraanin iltahuudon muistotilaisuudessa. Katselin paikkakunnan harventunutta veteraanijoukkoa. Sain muistotilaisuuden alussa idean: kokoan paikalla olevat veteraanit laulamaan iltahuudon yhdessä minun kanssani.
Näin, kuinka vanhat miehet vähän hätkähtivät ehdotustani. Se tuli heille yllätyksenä. Mutta tämä sukupolvi on tottunut noudattamaan yhteistä kutsua. Seurakuntasalin etuosaan asteli verkkaisesti uljaan näköinen joukko. Miehet asettuivat rinnalleni. Kohta kajahteli jylinänä: ”Lapset ja lastemme lapset, teidän nyt vuoronne on.” Salissa väki pyyhki silmäkulmia. Monella tulvahti mieleen vaikeat ajat ja niistä selviytyminen. Kansakunnan muisti oli herännyt kylällämme.
Mukana oli tuttu mies naapuripaikkakunnalta. Hän kajautti yhdessä muiden sotaveteraanien kanssa viime itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla saman laulun presidentille ja koko kansan iloksi. Vaikutus näytti molemmissa juhlissa samanlaiselta. Ihmiset varmaan pysähtyivät miettimään, miten Suomen kansa on selvinnyt tähän päivään. Monilla saattoi tulla myös mieleen, kuka on auttanut meitä.
Kävin vasta erään veteraaniveljen syntymäpäivillä. Hän täytti 97 vuotta. Suku oli järjestänyt hoitopaikkaan kauniit juhlat. Sain palvella noissa juhlissa väkeä Jumalan sanalla. Päivänsankarin päällimmäinen pyyntö oli: "Vieläkö minulla on lupa uskoa?" Kun sain siunata veljeä elävällä evankeliumilla, huomasin sen puhuttelevan monia.
Näin, että sukulaisten mieleen palautuivat tuon perheen monet elämänvaiheet. Suurimpana kiitoksen aiheena nousi juhlassa esille, että päivänsankari on saanut varjeltua uskossa elämänpituisen matkan. Hän toivoi, että pääsisi uskossa perille saakka. Puoliso oli saanut jo siirtyä vanhurskasten lepoon. Muistutin paikalla olevia nuoria ja lapsia: Näin on ennenkin uskottu ja eletty. Kannattaa tässäkin ajassa kilvoitella Jumalan armovaltakunnan osallisuudessa.
Olen menossa hautaamaan viikonloppuna yhtä sotiemme veteraania. Tiedän, että Veteraanin iltahuuto kajahtaa taas tulevassa tilaisuudessa. Virittäköön se muistelemaan meitä kansakunnan koettelemuksen aikoja. Samalla saamme kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa varjeluksesta, uskonnonvapaudesta ja kodista. Jumala isänmaatamme ja kotejamme siunatkoon.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys