Huh­ti­kuu tuo ke­vään luok­sem­me ry­mi­näl­lä. Tääl­lä poh­joi­ses­sa jäät läh­te­vät ve­sis­töis­sä liik­keel­le. Ke­vät he­rät­tää mei­dät uu­del­la ta­val­la eloon. Mei­dän per­hees­säm­me on vi­rin­nyt ke­vään kor­val­la lenk­kei­ly­buu­mi. Isom­mat lap­set ry­mis­te­le­vät teil­le ja po­luil­le niin kuin va­si­kat ke­vät­lai­tu­mil­le. Heil­lä on mie­les­sä ke­säl­lä juos­ta­va puo­li­ma­ra­ton. Sen me ai­om­me to­teut­taa ke­sä­mök­kim­me maas­tois­sa omal­la po­ru­kal­la.

Huh­ti­kuu pa­laut­taa mie­lee­ni nuo­ruu­te­ni kä­ve­ly­ret­ket. Päi­vä­mie­hen pit­kä­ai­kai­sim­mat lu­ki­jat muis­ta­vat jo 1960–70-lu­vuil­ta leh­den pa­ki­noit­si­jan Mau­no Koi­vu­ne­van, joka käyt­ti pa­ki­nois­saan ni­mi­merk­kiä Pai­men­poi­ka. Koi­vu­ne­va oli syn­ty­jään vii­pu­ri­lai­sia. Hän jou­tui läh­te­mään nuo­re­na Koi­vis­ton kirk­ko­her­ra­na evak­koon ko­ti­seu­dul­taan, ja toi­mi tääl­lä Poh­jois-Suo­mes­sa pit­kään pap­pi­na. Koi­vu­ne­va oli suu­ri kä­ve­ly­har­ras­tuk­sen ys­tä­vä. Tämä har­ras­tus säi­lyi hä­nel­lä koko elä­män ajan. Mo­net poh­joi­sen ih­mi­set ovat ker­to­neet, et­tä kun ro­vas­ti tuli saar­na­mat­kal­le toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le, hän pois­tui lin­ja-au­tos­ta jo kym­me­niä ki­lo­met­re­jä en­nen mää­rä-ase­maa ja kä­ve­li mat­kan lop­puun.

Koi­vu­ne­va muut­ti elä­ke­vuo­si­naan Hel­sin­gin seu­dul­le ja al­koi jär­jes­tää siel­lä kak­si ker­taa vuo­des­sa pit­kän kä­ve­ly­reis­sun. Syk­syi­sin kä­vel­tiin päi­vän ai­ka­na Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen pi­hal­ta Mai­tois­ten lei­ri­kes­kuk­seen. Kä­ve­ly­mat­kaa tuli 75 ki­lo­met­riä. Ke­väi­sin kä­vel­tiin usein Hel­sin­gis­tä Por­voo­seen. Koi­vu­ne­van kä­ve­ly­reis­suil­la oli mu­ka­na suu­ri jouk­ko nuo­ria ja joi­ta­kin ai­kui­sia. Mau­no-ro­vas­ti huo­leh­ti, et­tä kaik­ki kä­ve­li­vät sa­maan tah­tiin ja jouk­ko py­syi koos­sa.

Ret­kil­lä Koi­vu­ne­va muis­te­li usein evak­ko­reis­su­aan. Hän ver­ta­si evak­ko­mat­kan pai­men­poi­kia ja -tyt­tö­jä Hy­vään Pai­me­neen Jee­suk­seen, kun nämä tun­si­vat pie­nen lau­man­sa jä­se­net ni­mel­tä ja huu­te­li­vat nii­tä seu­raa­maan us­kol­li­ses­ti pe­räs­sä. Mau­no ot­ti­kin kä­ve­ly­reis­sun­sa ni­mek­si Pai­men­po­jan pol­ku.

Minä sain ol­la opis­ke­lu­ai­ka­na mu­ka­na use­am­mal­la Pai­men­po­jan po­lul­la. Mau­no oli jo sil­loin nuk­ku­nut pois kes­kel­täm­me, mut­ta hä­nen ys­tä­vän­sä jat­koi­vat pe­rin­net­tä. Muis­tan, kuin­ka kä­ve­ly Mai­toi­siin tun­tui lop­pu­mat­kas­ta ras­kaal­ta. Muis­tin kui­ten­kin Mau­non opet­ta­neen yh­del­lä vas­taa­val­la mat­kal­la, et­tä niin­hän sie­lun­vi­hol­li­nen­kin pyr­kii ve­tä­mään mei­tä tai­vas­tiel­tä, kun as­kel pai­naa ja elä­mäs­sä on vas­tuk­sia. Mau­no muis­tut­ti vä­sy­neil­le mat­ka­lai­sil­le, et­tä Raa­mat­tu käyt­tää sie­lun­vi­hol­li­ses­ta ni­mi­tys­tä va­leh­te­li­ja. Tuo kiu­saa­ja pyr­kii su­men­ta­maan lu­pauk­sen, jon­ka mu­kaan edes­sä­päin on hy­vää.

Koi­vu­ne­va, joka har­ras­ti elä­män­sä ai­ka­na myös po­ron­hoi­toa, oli pu­hu­nut jos­kus sa­mas­ta ai­hees­ta po­ro­mie­hil­le, kun he oli­vat ki­roil­leet sie­lun­vi­hol­li­sen ni­mel­lä po­ro­jen ka­rat­tua ai­tauk­ses­ta. Koi­vu­ne­va oli pi­tä­nyt il­ta­har­tau­den po­ro­käm­päl­lä ja ker­to­nut, mitä mies­ten käyt­tä­mät sa­nat tar­koit­ta­vat suo­mek­si. Ro­vas­tin pu­heen jäl­keen ky­seis­ten mies­ten kie­len­käyt­tö oli siis­tiy­ty­nyt.

Olem­me jär­jes­tä­neet ker­ran Pai­men­po­jan po­lun myös Vi­ros­sa. Kään­sim­me sen vi­ron kie­lel­le, jo­ten ret­kem­me oli siis sil­lä ker­taa Kar­ja­poi­si rada. Oli mel­kois­ta seik­kai­lua kä­vel­lä vi­ro­lai­sia so­ra­tei­tä. En tien­nyt sil­loin, et­tä van­hem­pa­ni os­tai­si­vat myö­hem­min sen rei­tin var­rel­ta ke­sä­a­sun­non. Paik­ka on ol­lut myö­hem­min Reis­jär­ven kan­sa­no­pis­to­lais­ten va­ki­tui­nen vie­rai­lu­koh­de. Eh­do­tan­kin, et­tä opis­to­lai­set kä­ve­le­vät jol­la­kin ret­kel­lä Pai­men­po­jan po­lun niis­sä maas­tois­sa. Ko­ke­mus oli­si var­mas­ti hie­no.

Jär­jes­tin Ke­mis­sä pap­pi­na ol­les­sa­ni kak­si ker­taa Pai­men­po­jan po­lun Ke­mis­tä Ter­vo­laan. Mat­kaa ker­tyi 47 ki­lo­met­riä. Toi­sel­la ret­kel­lä mat­kaan meni vain 10 tun­tia. Olin juu­ri al­ka­nut seu­rus­tel­la tu­le­van vai­mo­ni kans­sa. Kun saa­vuim­me pe­ril­le Ter­vo­laan Mau­no ja Rau­ha Vuo­ki­lan ko­tiin, Mau­no-isän­näl­lä ei men­nyt kuin mi­nuut­ti huo­ma­tak­seen, et­tä hä­nen edes­sään on seu­rus­te­le­va pari. Sain Mau­nol­ta niin läm­pi­män kan­nus­tuk­sen asi­al­le, et­tä vie­lä­kin muis­tan hä­neen roh­kai­se­vat sa­nan­sa.

Minä ajat­te­len, et­tä ny­ky­ai­ka­na täl­lai­nen ret­kei­ly­ta­pa ra­ken­taa yh­tei­söl­li­syyt­tä. Jos joku ei pys­ty kä­ve­le­mään tuol­lais­ta mat­kaa, hän voi tul­la huol­to­jouk­koi­hin. Muis­tan, et­tä Ter­vo­las­ta­kin mei­tä tuli nou­ta­maan ko­tiin iso jouk­ko ys­tä­viä. Vie­tim­me hei­dän kans­saan yh­teis­tä il­ta­ky­lää Ter­vo­lan rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Sin­ne tuli mu­kaan myös pai­kal­li­sia nuo­ria ja ai­kui­sia. Pu­huim­me tuo­na il­ta­na ties­tä ja mat­kas­ta. Ver­ta­sim­me sitä kris­ti­tyn elä­män­pol­kuun, jos­sa on vaa­ro­ja ja vas­tuk­sia, mut­ta jos­sa ovat mat­ka­ys­tä­vät tu­ke­na.

Näi­den ret­kien lo­puk­si meil­lä on ai­na ol­lut il­ta­har­taus. Muis­tan, kuin­ka ker­ran sen ai­hee­na oli­vat Raa­ma­tun sa­nat: ”Käy us­kon jalo kil­pai­lu ja voi­ta omak­se­si ikui­nen elä­mä, jo­hon si­nut on kut­sut­tu ja jon­ka olet tun­nus­ta­nut pää­mää­räk­se­si, kun mo­nien to­dis­ta­jien läs­nä ol­les­sa lau­suit hy­vän tun­nus­tuk­sen” (1. Tim. 6:12).