Olen poh­ti­nut tänä ke­vää­nä pal­jon ilon mer­ki­tys­tä elä­mäs­sä. Ilo ko­e­taan usein su­run sel­ke­äk­si vas­ta­koh­dak­si. On tot­ta, et­tä eri­tyi­ses­ti suu­ren su­run kes­kel­lä iloi­set asi­at jää­vät taus­tal­le. Suru saat­taa hal­li­ta elä­mää. Ajat­te­len, et­tä sil­loin­kin voi var­maan et­siä iloa pie­nis­tä, ar­ki­sis­ta asi­ois­ta. Jos­kus me ih­mi­set saa­tam­me myös pa­e­ta su­rua. Voi­ko se taas joh­taa ää­rim­mil­lään su­rut­to­muu­teen. Tuo sana on ny­ky­ään vä­hän käy­tös­sä, mut­ta sen mer­ki­tys on va­roit­ta­va. Su­ru­ton ih­mi­nen ei pel­kää syn­tiä ja elää pin­nal­li­sen ilon kaut­ta elä­mää. Su­rut­to­mas­sa elä­mäs­sä unoh­tu­vat elä­män ra­jal­li­suu­teen liit­ty­vät ky­sy­myk­set. Mik­si mei­dät on luo­tu? Mik­si me eläm­me ja kuo­lem­me? Kuka on kai­ken hy­vän an­ta­ja? Su­rut­to­muus vie ih­mi­sen kau­as pois Ju­ma­lan yh­tey­des­tä.

Mikä on ilon oi­kea paik­ka? Kat­se­lin pien­tä poi­kaa kir­kos­sa. Hän oli saa­nut ke­vät­kir­kos­sa teh­tä­väk­seen tuo­da alt­ta­ril­le ko­rin. Sii­hen oli as­kar­rel­tu vii­si lei­pää ja kak­si ka­laa. Poi­ka ojen­si mi­nul­le ko­rin hy­myil­len. Hän us­koi, et­tä Jee­sus ker­ran siu­na­si täl­lai­sen ko­rin, jos­ta riit­ti ruo­kaa suu­rel­le vä­ki­jou­kol­le. Näin po­jan ole­muk­ses­ta, et­tä teh­tä­vä oli hä­nel­le mie­lui­nen. Hän nyök­kä­si mi­nul­le ar­vok­kaas­ti ojen­ta­es­saan ko­rin. Hä­nen päi­vä­ko­ti­ka­ve­rin­sa oli pu­et­tu ope­tus­lap­sik­si. He yh­des­sä ih­met­te­li­vät pien­tä ate­ri­aa. Ker­roin heil­le, kuin­ka ker­ran pie­nen po­jan lah­ja sai ai­kaan suur­ta iloa. Lap­set kuun­te­li­vat, us­koi­vat ja iloit­si­vat.

Voin­ko minä ai­kui­se­na ko­kea lap­sen­mie­lis­tä iloa? Ar­ki saa meis­sä usein ai­kaan ki­reyt­tä, kii­ret­tä ja vaa­ti­vaa miel­tä. Kun olen seu­ran­nut tä­män päi­vän yh­teis­kun­nal­lis­ta kes­kus­te­lua, tun­tuu vaa­ti­mus­ten vyö­ry val­ta­val­ta. Me ih­mi­set odo­tam­me vas­tuun­kan­ta­jil­ta pal­jon. On ar­vo­kas­ta, kun puo­lus­tam­me vä­hä­o­sai­sia, mut­ta it­se­käs­tä, jos em­me voi tin­kiä mis­tään. Ajat­te­len, et­tä oi­ke­aan iloon liit­tyy kes­kei­ses­ti omas­ta it­sek­kyy­des­tä luo­pu­mis­ta. Ai­to ilo on usein yh­tei­söl­lis­tä koh­taa­mis­ta. Iloi­taan iloit­se­vien kans­sa ja it­ke­tään vä­lil­lä it­ke­vien kans­sa, ku­ten Raa­ma­tun sana meil­le opet­taa.

Is­tuin van­him­man poi­ka­ni kon­fir­maa­ti­o­juh­las­sa. Olin en­sim­mäis­tä ker­taa van­hem­man roo­lis­sa täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa. Kuun­te­lin, kun kon­fir­moi­va pap­pi pu­hui nuo­ril­le us­ko­mi­sen ilos­ta. Hän ker­toi pu­hees­saan erään pik­ku­po­jan kes­kus­te­lus­ta isän­sä kans­sa. Isä oli me­net­tä­nyt us­kon­sa, mut­ta poi­ka neu­voi hän­tä te­ke­mään pa­ran­nuk­sen. Kun isä ky­syi, mi­ten pa­ran­nus teh­dään, poi­ka neu­voi hän­tä it­ke­mään en­sin ja pyy­tä­mään sit­ten kaik­ki syn­nit an­teek­si. Poi­ka oli val­mis ju­lis­ta­maan isäl­le kaik­ki syn­nit an­teek­si ja tie­si, et­tä su­run jäl­keen koit­taa us­ko­mi­sen ilo. Pa­pin puhe kos­ket­ti mei­tä rip­pi­kou­lu­lais­ten van­hem­pia ja nuo­ria. On tär­ke­ää muis­taa, mis­tä tu­lee suu­rin ja sy­väl­li­sin ilo elä­mään.